Ystävänä purjehtija, osa 5: kokemusten jakamista

Onneksi nykyaikana ystävyys ei ole kiinni siitä, milloin nähdään. Tietenkään yhdessä nauramista, maailman parantamista ja elämän vaiheiden jakamista ystävän kanssa ei voita mikään. Ystäväni, joista suurin osa ei ole purjehtijoita, ovat mahtavia siitä, että heillä jokaisella on omat tärkeät harrastuksensa ja asiansa, oli se sitten perhe tai koira, musiikintekeminen tai liikunta, matkustus tai käsillä tekeminen, jokainen elää tavallaan. Ja  niinpä sitten voimme jakaa kokemuksia siitä, mitä kukin on kokenut ja saavuttanut omissa harrastuksissaan.

Purjeet pakettiin seuraavan päivän koitoksia varten, Cowes, Isle of Wight.

Toinen asia on sitten saman harrastuksen jakavat ystävät, ne jotka jo puolesta sanasta ymmärtävät, missä vika, tai mikä onnistui. Jotka auttavat, innostavat ja toimivat vertaistukena. Purjehdus on tuonut minulle ystäviä kaikista ikäluokista ja kaikkialta maailmasta, viulistigastina on mainittava, että musiikki on antanut minulle samaa. Teininä tehdyt nuorisopurjehdukset toivat kavereita eri puolilta Suomea ja eri puolilta maailmaa, mikä siihen aikaan ilman somea(!) ja jopa ilman kännyköitä (hui kamala!) oli muutoin mahdotonta tai ainakin hankalaa. Myöhemmin purjehdus on tuonut vierelleni ihanan puolison ja joukon keskenään erilaisia mutta kuitenkin samalla tavalla hitaaseen purjehdusmatkantekoon höynähtäneitä ystäviä, nuoria ja vanhoja, pariskuntia, perheitä, yksinpurjehtijoita. Mahdollisuus ystävyyteen on joka satamassa, ja naapuriveneilijä voi olla mistä päin maailmaa tahansa, minkä ikäinen tahansa. Kokemusten jakaminen aikaansaa ystävyyden, joka parhaissa tapauksissa jatkuu seuraaville purjehduskausille tai pidempään. Joskus ystävyys kestää vain laiturissaoloajan, mutta se on purjehtijan elämää myös.

Laskuveden simpukankeräysopetusta Alvorin laguunissa.

Perheelleni mieliinpainuvimmat kokemukset ovat olleet luontoon liittyviä, ja niiden rinnalla muistelemme pitkään kohtaamisia ystävällisten kanssaveneilijöiden kanssa. Mitähän kuuluu sille pariskunnalle, joiden vuoden ikäistä lasta leikitimme galicialaisen kylän satamassa silläaikaa kun vanhempansa hitsaten tekivät korjaustyötä veneessään? Entä hollantilaisystävät, jotka tarjosivat vaahterasiirappisen lettuillallisen rantadyyneillä, opastivat meidät tuulimyllymuseoihin ja varmistivat, että veneemme muonavaroissa on riittävästi hunajavohvelikeksejä? Missä purjehtii ruotsalaisperhe, joiden kanssa opettelimme paperia taittelemalla geometriaa keliä odotellessa, söimme juustoja ja suolakeksejä lasten riehuessa vuoroin meidän ja heidän veneessä? Miten voi lämminsydäminen suomalainen perheenisä, jonka kymmenvuotiaat pojat luovuttivat jossakin Saimaan saaressa leikkihinaajansa meidän silloin parivuotiaalle uhmaikäiselle? Tai argentiinalainen, Andaluciaan asettunut purjehtijapariskunta, jotka järjestivät aikataulunsa niin, että pääsimme heidän kyydillä tutustumaan Sevillaan. Ei se purjehdus, vaan ne purjehtijat.

Mukava huomata, että lapsiperheenä vedämme puoleemme isovanhempia, joilla on juuri samanikäisiä lapsenlapsia, ja jotka silminnähden ilahtuvat, kun voivat osoittaa isovanhemmuuden taitoja meidänkin lapsille. Nämä varaisovanhemmat ovat tarjonneet lapsillemme pieniä mutta merkityksellisiä hetkiä. Amerikkalaisisoäiti osasi kysyä peleistä oikeat kysymykset ja tasosaavutukset, koska oli lastenlastensa kanssa pelannut juuri samoja pelejä. Irlantilaisisoäiti piti pojallemme englannintunnin ja ja kertoi, kuinka hän osaa sen homman tyttärentyttärensä kanssa. Saksalaisisoisä opetti poikiamme etsimään kumiveneellä simpukoita, hänen vaimonsa taas johdatti meidät löytämään jännittävimmät kallioluolat algarvelaiselta rannalta. Sveitsiläisherra ja -rouva muistivat lapsemme syntymäpäiväaamua portugalilaisen kylän laiturissa suomenkielisellä tervehdyksellä ja tuoreilla viinirypäleillä. Ei se matka, vaan ne ihmiset.

Seikkailua laskuvesiluolissa jossain Algarvessa.

Minulle matkapurjehdus on perheen yhdessäoloa, ihmisten kohtaamista, uuden oppimista, luonnosta nauttimista, arjen elämistä vaihtelevissa ja usein haastavissa olosuhteissa. Matkapurjehduksessa yhdistyvät perheeni intohimot ja harrastukset, ja usein kaikki liikenevä aika maissakin käytetään yhteisen harrastuksen eteen. Mutta niinhän on muissakin harrastuksissa, joihin suhtautuu tavoitteellisesti. Jokaisella on jokin kiinnostuksen kohde, minulla ja perheelläni tämä. Parhaat ystävät antavat omista kiinnostuksen kohteistaan ja harrastuksistaan kokemuksia ja hyödyllisiä vinkkejä meille, jotka olemme sillä alalla aivan maakrapuja.

Ystävät mukana seikkailussa, Porkkalansaaren laguuni, Saimaan Pihlajavesi.

Miksi blogini nimessä lukee elämäntapa, tarkoittaa, että tämä harrastus ei ole aikataulutettua, tämä on päällä koko ajan. Vähän kuin hevosenomistajalla tai koiraharrastajalla tai aktiiviliikkujalla tai muusikolla. Olemme jatkuvasti purjehtimassa, ainakin ajatuksissamme, ja paljon on tehtävää, jotta tavoitteet toteutuisivat.

Olemme jatkuvasti miettimässä, minne menemme veneellä ja miten siihen tulisi varautua, ja kun olemme menossa, mietimme yhä, minne seuraavaksi ja kuinka siihen valmistaudumme. Purjehdus on minusta kiva tapa olla samaan aikaan kotona ja matkalla. Mahtaakohan karavaanareista tuntua samalta?

Hyvää ystävänpäivää ja kiitos, kun seuraat blogiani, vastapalveluna koitan jakaa kokemusteni aarteita.

Ystävänä purjehtija, osa 4: luovaa työtä

Kun oikein tuuli ja aallot koettelevat, ja sataa, ja kun pääsee irti maakrapuarjesta, luova minä purkautuu. Tässä Runeberginpäivän kunniaksi pisara runosuonestani, vuosi oli 2004, julkaistu kirjassa, jonka tein Skotlannin purjehduksesta, Pieni määrä tilauksesta purjehtijatuttaville, joista osa seurasi vanavedessä tulevina vuosina noille sateisille vuonoille. Kirjan loppuosaan tuli muutama  Viulistigastin runo mukaan.

Lasiin tilkka viskiä, lautaselle rommilla maustettu runebergintorttu, ja fiilistelemään.
T. Viulistigasti

Ystävänä purjehtija osa 3, viestejä ja videopuheluita

Kun perhemiehistömme purjehtii, kerromme etukäteen lähimmille, joskus tarvittaessa muillekin, milloin olemme muutaman päivän vain satelliittipuhelimen tavoitettavissa, tilanne aktivoituu kerran pari sesongissa. Vielä kymmenisen vuotta sitten saattoi käydä, että joku puhelinvastaajaviesti tai tekstiviesti oli pyyhkiytynyt pois, kun puhelin oli ollut yli kolme vuorokautta kuuluvuusalueen ulkopuolella. En tiedä, voiko niin käydä nykyään, kun viestintä on siirtynyt oikeastaan someen ja muualle.

Tämä kirjoitus käsittelee perhepurjehtijan nettikokemuksia. Viulistigastina en ole omalla maaperällä näissä teknisesti, tämä insinöörilukijoille tiedoksi, eli näkökulmani on ainoastaan vaativan asiakkaan ja perhekäyttäjän näkökulma.

Vaikea kuvitella täältä Suomen erämaasta, jossa toimii 4G-verkot ja wifi löytyy joka takakylästä ja melkein korvestakin, ettei kaikkialla ole nettiä. Eikä edes puhelinverkkoa. No ei Suomessakaan ihan kaikkialla. Esimerkiksi meillä kotona on joskus heikko puhelinverkko ja oikein huono wifi, mutta se on toinen kädenvääntö. Nyt puhun purjehduksesta. Ja siitä, kun mennään kotimaastamme ulos.

On loistava juttu, että operaattori tarjoaa saman hinnan ja kuuluvuustason esimerkiksi koko pohjoismaisella alueella (siis mikäli kuuluvuutta on, merellä, Saimaan erämaassa tai korkean luodon takana se voi olla hankalaa). Nykyään saa rajattomia datapaketteja pohjoismaihin/balttiaan, johin kuuluu 10-15 gigaa dataa koko EU:n alueella, ja jos tämä ei riitä, tarvittavien lisägigojen ostaminen on tehty helpoksi ja edulliseksi. Näin emme ole enää niin riippuvaisia paikallisista wifiyhteyksistä. Eivätkä lapset valita jatkuvasti huonosta netistä.

Kuitenkin vielä äskettäin, viime vuonna ja sitä edellisenä, oli toisin. Ja mitä kauemmaksi pohjoismaista menimme, sitä hankalammaksi tuli toimivan nettiyhteyden löytyminen. Operaattoreilta koitimme ostaa korttia, joka kuuluisi kattavasti seuraavissakin maissa, ja kun sellainen kortti löytyi, tietysti joku saarivaltio ei siihen ollut mukaanluettu, ainoastaan muutama mantereen valtio. Niin eikä se wifikään ollut varma, sitä sai vain tiettyyn rajaan asti, mikä meidän perheen käytöllä kyllä ylittyi suhauksessa.

Meidäthän on nykyään totutettu katsomaan netistä elokuvia ja sarjoja, lapset kasvavat nettipeleihin, soitamme tädeille, sedille, kummeille ja mummeille videopuheluita, lapset tekevät videoita ja päiväkirjaa laitteillaan ja lähettävät kuvia kavereilleen. Purjeveneessäkin tämä kaikki on periaatteessa mahdollista. Tarvitaan vain sähkö ja netti.

(tässä kohtaa kaikki merikoirat ja merikarhut hekottelevat partaansa, juupa juu, on niin nähty)

Sähköä saa satamasta, jossa on sähkötolppia, veneestä vedetään johtokela tai jopa parikin, vaikka 50 metriä johtoa, ja valitaan sopiva adapteri siitä yhdestä veneessä olevasta vaihtoehdosta tai vuokrataan oikea satamatoimistosta, että saadaan maasähkö. Nettisalasanan saa satamatoimistosta, useimmissa Itämeren ja Euroopan Atlantin laidan satamissa wifi on tarjolla, eikä siitä tarvitse erikseen maksaa. Kuuluvuus kauimmaiseen laituripaikkaan voi toki olla heikko, joskus wifi kuuluu vain toimistossa.

Pari vuotta sitten jo ennen Kielin kanavaa kaikki muuttui. Satamien wifit olivat heikot, ne kuuluvat vain toimistossa tai sen seinän takana, parhaiten joskus vain pyykkihuoneessa. Pesin monta pyykkikoneellista yhdessä saksalaisessa satamassa, kun selasin tuulikarttoja ja etsin tietoa tarvittavasta varaosasta. Hidasta oli, mutta onneksi edes pyykki pyöri tasaisesti samalla.

Purjehduksen turvallisuuden kannalta tutkimme useita sääpalveluita netistä, niiden ajantasaiset tuulivideot ja eri alueiden tutkiminen vaatii netiltä toimivuutta. Lisäksi navigointisovelluksia tulee silloin tällöin päivittää, uudistaa tilaus ja ladata uusia alueita. Nämä toki kannattaisi tehdä kotona tai missä tahansa tehokkaan netin äärellä, mutta aina emme ole etukäteen olleet täysin varmoja, kuinka pitkälle ja mihin etenemme. Vaikka paperikartat ja satamakirjat - navigointisovellus antaa tarkat tiedot vuorovesiaikoineen, näyttää kala- ja simpukkaviljelyalueet poijuineen, vedenalaisten liikkuvien hiekkasärkkien tiedot, puhelinnumerot ovat olleet ajan tasalla, perussäätiedotkin tulevat samaan ruutuun.

On toki vaihtoehtoja, moniakin, ja on salasanoja, vaikka kuinka paljon. Hollannissa pystyi alueelliseen wifiin ostaa aikaa pari euroa kolme päivää, yksi laite per salasana, ja se toimi hyvin. Sitten on ongelmia. Kun vaihdat wifistä toiseen ja lisäät laitettasi aina uuteen wifiin aina  uudella salasanalla, joko laite sekoaa tai sinä. Tai sitten, kuten minulla, kun ostin navigointisovellukseen uuden alueen tai uudistin tilauksen jo olemassaolevasta alueesta, ja seuraavissa satamissa hankin pieniä alle euron ostoksia, päivityksiä ja perhejakosysteemin kautta myös muiden perheenjäsenten pikkuostokset, korttini suljettiin. Ilmeisesti sen takia, että tililleni oli tullut paljon pikkuostoksia muutaman päivän välein eri wifiosoitteista, eri maista. Turvallisuuden vuoksi, ymmärrän, joku robotti siellä liikkeitäni seuraa, mutta tämä pitää nykyään muistaa. Sillä nykyajan matkustus on pienten nettiostosten tekemistä laitteeseesi. Ostat oppaan kaupunkiin, ostat navigointisovellukseen päivityksen, ja muuta, joka saattaa jopa vaikuttaa purjehduksen turvallisuuteen. No, sen siitä saa, kun kolmen päivän välein vaihtaa satamaa ja valtiota.

Ei ole itsestäänselvää, että veneilijä mereltä satamaan saavuttuaan pääsee päivittämään statustaan, laittamaan viestiä läheisille tai lukemaan uutisia. Ehkä tämä kuitenkin alkaa olla mennyttä aikaa EU:n alueella, mikäli viestintä on nettiyhteydestä kiinni.

Mutta EU:n ulkopuolella satamaan saavuttua netti saa odottaa. Ensin pitää hoitaa proseduurit, ja sitten levätä, jonka jälkeen tulisi etsiä netti. Sellainen, joka toimii. Ja lasten pitäisi päästä pelejään päivittämään ja  hoitamaan tasonsa kuntoon. Onneksi pienestä kylästä voi löytyä laiturin kupeesta kirjasto, jonka wifi kuuluu ulkoportaille sulkemisajan jälkeenkin ja niin lapset voivat lämpimässä illassa päivittää pelit ja muut, kirjaston seinään nojaten - ja ovat hetken nätisti hiljaa, että vanhemmat voivat huokaista lastenviihdytystehtävästään.

Merelläolo on muuten loistava keino päästä some/netti/peli/mikävaanyhteys-riippuvuudesta eroon. Ei ole yhteyttä. Ei. Ole.

Ystävänä purjehtija osa 2, tehtävälistoja ja varaosia

Löysin kirjastosta s/y Marimekko -veneen Atlantin ylitysprojektista kertovan kirjan. (Leena Bergenheim, Neitsytmatka, Gummerus 1988.) Luin sitä purjehtijan näkökulmasta kuin jännitysnäytelmää, onnistuuko projekti vai ei. Kirjassa on noin 300 sivua, joista valmistautumista kuvataan alusta asti sivulle 235, itse Atlantin ylitystä vain 43 sivun verran. Karttoja on neljä sivua. Kyseessä oli ensimmäinen suomalainen Atlantin ylittänyt naismiehistö. Kyseessä oli myös ryhmä maakrapuja, kirjan termein "haaveilijoita", jotka hetken päähänpistosta päättivät toteuttaa haaveensa ja tekivät töitä kaiken käytettävissä olevan aikansa kahden vuoden ajan, jotta pääsivät tavoitteeseensa. Haaveiden toteuttaminen sinänsä ei ollut tälle porukalle uutta. Purjehdus oli. Opettelivat purjehtimisen ja navigoinnin alusta alkaen. Ylittivät Atlantin kilpailussa ja vielä hyvällä sijoituksella. Kirjassa kuvataan taitoja, joita tarvitaan, töitä jotka pitää tehdä, asioita, jotka yleensä hajoavat useamman kuin kerran, käytännön purjehdusarkeaa merellä, henkilökemiaa, ongelmanratkaisua monin eri tavoin. Vaikka kirjassa on osin vanhentunutta tietoa navigoinnin teknisestä puolesta, kaikki tuo kuitenkin on nykyäänkin jossakin määrin osattava, tiedettävä ja hallittava uudemmilla laitteilla. Ja myös, jos kaikki laitteet menevät rikki, tai vaikka akut tyhjenevät, on osattava edes jotenkin navigoida perinteisin keinoin.

Vaikka olemme vasta tulleet veneeltä pois, ja taas lähdössä takaisin, vaikka meillä on jo useita veneeltä lähtöjä ja veneelle saapumisia takana, jokainen lähtö vaatii veneen merikuntoon laittamisen, purjehduskuntoon laittamisen, samat tarkistukset, miettiä jälleen kerran mahdollisia uhkia maissa ja merellä ja varautua niihin, lisäksi aina on uutta korjattavaa ja putsattavaa, jynssättävää ja maalattavaa. Kuvan potkuri ei ole meidän, mutta oli kuvauksellisessa karvassa. 

On muistettava tarkistaa turvalaitteet ja hankkia uusia tarvittaessa, hankkia satelliittipuhelimeen kortti ja laittaa se toimintakuntoon, uusia radioluvat ynnä muut. Ovatko akut kunnossa, entäs vara-akut? Läpivientien kunto? Pilssipumpun toiminta? Kuka huoltaa koneen? Onko tarvittavat varaosat, tarvitaanko lisää? Rasvapatruunat, öljysuodattimet, hihnat ja siipipyörä? Purjeiden kunto, onko niissä paikattavaa? Tarvitaanko uusia purjeita tai varapurjeita? Ja isopurjeen ratsastajat ovat kummallisesti kuluneet, ne pitää uusia, mistä ihmeestä niitä ihan samanlaisia saisi, pitäisikö etsiä vahvempia? 

Keulapotkurin kunto ja sokkia varalle riittävästi? Sokka on meillä ollut tärkein varaosa keulapotkuria ajatellen. Tietysti sokka katkeaa aina tiukoissa tilanteissa, kuten Saimaan kanavassa tai juuri ennen Kielin kanavaan ajoa. Ja nimenomaan sisältä keulasta vaihdettava sokka, se, mikä on tehtykin katkeamaan, jotta laite säilyisi ehjänä. Sisä- ja ulkosokalla ei tietenkään ole samaa halkaisijaa eikä pituutta, ja jokaisella valmistajalla ja laitetyypillä on lisäksi omat kokonsa ja mallinsa joka sokkaan. Että voihan sokka.

Pohjan puhdistus, maalaus? Vinssien toiminta? Köysistön tarkistus ja uusiminen? Kiinnitysköydet kuntoon? Luukkujen tiivisteet, ikkunoiden tiivisteet, kaikki ehjät? Ankkurivinssin toiminta, ankkuriketju? Sinkit. Missä sinkit? Oh taas tarvitaan uutta sinkkiä. Ja miksei kukaan koskaan hanki riittävästi toimivia taskulamppuja paristoineen? Ja jälleen tämä ruostumattomasta teräksestä tehty ruuvi on ruostunut, erikoiskokoa, pitää tilata sellaiselta valmistajalta, jonka rosteriterästä suolaisinkaan vesi ei ruostuta.

Ovatko hiiret tai hyönteiset tai muut kuokkavieraat syöneet mitään, mitä on unohtunut? Ovatko veneeseen jätetyt säilykkeet vielä käyttökelpoisia? Pyyhitään kaapinperukat homeesta, putsataan patjastojen pinnalle kertynyt kasvusto, tuuletetaan ja pestään kaappiin jätetyt vaatteet ja varusteet. Purjehtija jos pelkää likaa tai hometta, niin rohkeutta mukaan ja voittamaan pelko. Kaiken saa siivottua. On normaalia, että veneen odottaessa seuraavaa sesonkia telakalla tekstiileihin ja kaapin perukoihin kertyy kasvustoa. Suomessa moni ottaa talveksi kaikki irtaimet tekstiilit lämpimään varastoon. Meillä on riittävästi muutakin roudattavaa ja olen keväällä vain tomuttanut ja pyyhkinyt tekstiilejä. Ja pessyt kaiken minkä voi. Galicialaisella telakalla pesin niin monta pyykkikoneellista veneeseen talveksi jätettyjä vaatteita ja lakanoita, että taisivat pyöristää reilusti alaspäin pyykkilaskuamme. Ja lapset tamppasivat innokkaasti patjastoja leikkimiekoillaan.

Joo ja kumivene, onko siihen paikkaussarja, missä? Hei me tarvitaan isompi kumivene, lapset taas kasvaneet, ei päästä tuolla enää kaikki maihin. Ja lapsille isommat pelastusliivit, eikä ihan mitkä tahansa kelluntapukimet, vaan merikelpoiset pelastusliivit, joissa pelastuslenkki ja turvavaljaskiinnitys. 

Miehistöön liittyen tietenkin normaalit matkallelähtöasiat passien voimassaolosta alkaen, on toki hyvä tehdä miehistöluetteloitakin etukäteen printattuina, jos ehtii. Erityisen tärkeää on miehistön kunnosta ja terveydestä huolehtiminen ja ennakointi mahdollisia sairastumisia tai loukkaantumisia varten. Muonituslistassa pitää myös olla riittävä määrä herkkuja, ne parantavat ja ehkäisevät ainakin alakuloista mieltä, kenties myös muutakin. Meritautiin voi varautua kaikin keinoin. Toiselle käy sitruunanpala suussa, toiselle kuiva korppu suolasillin kanssa. Sitten on laastareita ja pillereitä ja rannekeita. 

Lisäksi pelkkä matkasuunnittelu. Luettava viime hetken tietoja kohteista, joihin purjehdussuunnitelma veisi, tarvitaanko esimerkiksi jonnekin luonnonsuojelualueelle etukäteen tilatavaa ankkurointilupaa? Ollaanko jossakin vaiheessa pitkään pois tankkaus- ja muonatäydennyspaikoista? On selattava kirjoja, blogeja, lehtiä, nettisivuja, jotta saadaan viimeisin tieto ja muiden kiinnostavat purjehtijakokemukset. 

Suunnittelutyö ja suurin osa valmistelusta tehdään kotona, ja samalla kertyy työlista tehtävistä, jotka on saatava valmiiksi tai joita voi aloittaa vasta veneellä. Veneen kannen tai pohjan maalaukseen paikan päällä menee aikaa. Hankintalista on yleensä pitkä, eikä maailmasta ole vielä löytynyt purjehdustarvike- ja varaosakauppaa, josta saisi ihan kaiken tarvittavan juuri tähän veneeseen yhdellä kerralla. 

Kaikkeen ei aika riitä. Silloin työt jaetaan tärkeysjärjestykseen, ja loput vain jäävät tekemättä.

Minulla jää usein koti lähtiessämme sekavaan kuntoon, yhden lähtömme jälkeen äitini soitti, että oli käynyt meillä ja "vähän siivonnut ja pessyt sukkia".

Ystävänä purjehtija osa 1: valmiina lähtöön

Jälleen kerran meitä halusi tulla katsomaan ystävä. Voi että miten kivaa! Juttelisin niin mielelläni, parantaisin maailmaa ja nauraisin ystävien kanssa! Ystävä jatkoi, että kun menette silloin maanantaina veneelle ennen purjehduksenne alkamista, niin me tulemme sinne jo sunnuntaina, nähdään siellä ja vietetään kiva viikko yhdessä.

Faktoja: vene telakalla, siellä ei saa eikä voi asua, tulemme paikalle yli puolen vuoden tauon jälkeen mukanamme seitsemän sivuinen työlista kolmen päivän aikana suoritettavaksi, lisäksi parisataa kiloa purjeita ja varaosia plus perheen varusteet ja kuutio pehmoeläimiä.

Kuvassa todellisuutta, jossa telakkapäivän tehnyt purjehtija 'hengailee rennosti illallista syöden'.

Meitä alkoi hermostuttaa ajatuskin siitä, että olisimme velvollisia tapaamaan ystäväämme samalla, kun huollamme venettä ja valmistaudumme lähtöön. Pyörittelin mieheni kanssa vastausviestiä, josta tuli sitä pitempi mitä enemmän asiaa pohdimme. Lopulta viesti näytti liian jyrkältä. Miten sanoa ystävälle, että olisi tosi kiva, mutta ei nyt sovi? Että nauttikaa te vain nähtävyyksistä ja pitäkää hauskaa, soitelkaa, sillä jos jossakin välissä meillä aikaa jää, tulkaa ruokkimaan meidät nääntyneet purjehtijapoloiset. Tai että kiitos kyllä, voitteko katsoa lapsiamme päivän tai pari, niin ehdimme työskennellä paremmin. Onneksi hän soitti illalla, ja jutellessa ymmärsi asian oikean laidan. Emme siis ole missään rantaresortissa lepäämässä viikkoa ennen merelle menemistä. Eikä meidän lisäksemme veneeseen mahdu, sittenkään kun vene on vedessä laiturissa, kun on ne pehmoeläimetkin, oikeesti.

Telakan lähellä ei usein ole ravintoloita tai kauppoja, tein pitkän kävelyretken poikieni kanssa kaupan luo päivän jälkeen, menomatkalla kannoin välillä nuorinta poikaani, paluumatkalla repeämisvaarassa olevaa kauppakassia, ja lyyhistyin kauppakassin kanssa istumaan, mieheni tarjosi minulle suolapähkinöitä, jotka söin kädet täristen.

Mitä käytännössä tarkoittaa, että perhe siirtyy veneelle purjehtimaan vähintään kuukaudeksi, ehkä pidemmäksi aikaa? Mitä matkapurjehdus edellyttää onnistuakseen?

Lähtö ei ole se hetki, kun siirrytään kotoa veneelle. Lähtö on vasta se hetki, kun köydet irtoavat. Joillekin ei sekään. Purjehtija jos toinenkin on kuulemani mukaan valmistautunut pitkään ja hiki otsalla lähtöön, sitten pitänyt suuret läksiäiset kotilaiturilla, ja uupuneena koukannut hiljaa takaisin ja mennyt syömään kiinalaiseen tai pizzeriaan. Tai vaihtoehtoisesti purjehtinut vain lyhyen etapin, esimerkiksi Helsingistä Hankoon, siellä saunonut ja syönyt ja vasta sitten ylittänyt Itämeren.

Purjehduksen onnistuminen edellyttää useiden teoksien verran vastauksia alkaen navigointikursseista ja purjehduksen perusopeista, sääennusteista ja merivirroista, vuorovesistä tai vedenkorkeuksista, hiukan kielitaitoa etenkin tekniikasta eri kielillä, ymmärrystä meriturvallisuudesta ja varustautumisesta, sähkölaitteiden ymmärrystä, konemestarin taitoja, ihmemiehenä toimimista, pitkiä tarkistuslistoja, muonitusta...

...henkistä kanttia, kaiken kestävää parisuhdetta, hyvin sopeutuvaisia ja kärsivällisiä lapsia, ja mitä vielä, niin ja toimivan veneen. Tai sitten vain vähäistä taitoa, eräs Pertti-pallonympäripurjehtija tokaisi kuulemani mukaan kahdelle nuorelle jannulle joskus, että joo lähtekää vaan, kun pääsette Kanarialle asti, osaatte jo purjehtia, ja siitä eteenpäin kaikki onkin helpompaa.

Matkapurjehdus on suunnittelua, valmistautumista, ennakointia, lukemista, opettelemista, käytännön harjoittelua etukäteen. Suurin osa työstä tehdään ennen kuin köydet irtoavat. Ja kun köydet ovat irti, mikä tahansa ongelma missä tahansa laitteessa tai tarvikkeessa voi veneessä aiheuttaa vaaratilanteen ja pahimmillaan merihädän.

Huolellinen valmistautuminen on purjehtijan paras henkivakuutus.

Kun ystävä ilmoittaa lähtevänsä valmistautumaan jälleen yhden vuorenhuipun kiipeämiseen, ei tulisi mieleenkään sanoa että hei kiva, tulen sinne perusleirille hengailemaan sun kanssa, vaan toivotan hänelle onnea ja annan hänelle kaiken rauhan valmistautumiseen ja lupaan olla tavoitettavissa keskusteluapuna. Samaa toivon ystävältäni, kun valmistaudumme purjehdukseen. Että muistaisimme kaiken, tai ainakin tärkeimmät asiat, hengissäselviytymisen vuoksi.

Vuorikiipeilyyn tarkoitettu alumiinilenkki oli unohtunut muutamaksi vuodeksi, ehkä pidemmäksikin aikaa köysilaatikkoon pussiinsa, jos sitä joskus tarvittaisiin. Nyt se oli hiutaleina korroosion vuoksi. Ystävyyden solmut ovat kokemukseni mukaan kestäneet hapertumatta vuosikausia, vaikka välillä joku solmu on ollut löysemmällä, ja joku kovalla mutkalla.

Kaikki ei ole kaunista

Pettyneinä tuijotimme lahden rantaa. Huokaus kuului vierestäni, kun poikani huomasi rannan kunnon. Toinen lapsista pyöri levottomasti vähän kauempana, meni vesirajaan ja takaisin, kunnes istahti isänsä syliin. Oli laskuveden aika ja ranta oli liejuinen. Roskat pistivät esiin pehmeästä, märästä hiekkamudasta, niitä oli siinä useissa kerroksissa, syvemmällä ja pinnassa. Pullot ja muovit, mitkä eivät olleet hiekkaan juuttuneet, kelluivat vedessä. Rannan yllä leijui sakea haju, jotain muuta kuin yleensä laskuvesirannoilla. Olimme Atlantin laidalla, paikassa, jossa tuulet ja merivirrat liikkuvat lakkaamatta, vuorovesi lakaisee rantoja muutaman metrin kerrallaan.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olemme rannalla, jossa ei voi uida jätteiden tai levälietteen vuoksi. Pettymys oli kuitenkin suuri, takana oli reipas purjehdus ja vaikka päivä ei ollut kuuma, uinti olisi lapsia virkistänyt. Olimme paljon nähneet rantoja ja lahtia venesatamineen, niitäkin, joissa vesi on kirkas, meren suolainen tuoksu vahva, laskuvesi paljastaa kauniit ja terveet kasvustot leviä ja simpukoita, joissa rannalle ajautuneet roskat nypitään jätekärryihin jokaisena aamuna veden ollessa alimmillaan, joissa vedessä kelluvat pullot, muovit, verkonriekaleet ja styroksit nostetaan haavilla jätelaatikkoon. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ymmärsimme, että jätteitä on liikaa. Mereen ei enää mahdu.

Käännyimme ja kuljimme pienen niemen yli valtameren puoleiselle rannalle. Tällä puolella hiekka on valunut kauas, ranta on kivisempi, simpukoita ja jonkinlaista kirjavaa soraa, tuoksu on raikkaampi. Lapset juoksevat laskuveden paljastamissa kivikoissa ja etsivät rapuja ja simpukoita, uintirannaksi tämä on liian kivikkoinen, merenkäyntikin liian voimakas. Istun soralle ja otan sitä käteeni. Kirjavat pienet palat ovat kaikkea, mitä meren voima on murskannut. Tiiltä, keramiikkaa, muovia, lasia, simpukanpalasia ja kiviä. Eväsroskiakin löytyy, kuten kananluita, käärepapereita, muoviriekaleita. Ja meri jatkaa jauhamistaan, aallot iskevät toinen toisensa perään sisältönsä kiviin ja kallioihin.

Jossakin vaiheessa päätin, etten enää kaunistele valokuvissa, otan kuvia silloinkin, kun ranta on limainen ja liejuinen, kun kuljemme roskien yli. Siitä, kun appelsiinit kelluvat irronneiden verkonkohojen joukossa, kun paksusta köydestä solmittu verkonriekale ja parin neliömetrin muovipressu keinuvat sataman laitureiden välissä. Kun matala vesi paljastaa sataman pohjassa makaavat tölkit, ruuvit, laudat, pullot, pyörän ja kengät. Kun tekisi mieli vain ihastella löytöjä, kuten simpukankuorta tai rauskun munakoteloa ja jättää näkemättä ympärillä olevat pienet muoviroskat.

Seuraavaan satamaan saavumme kovaksi voimistuneessa myötätuulessa, iltapäivällä. Väylä on kapea, otamme purjeita alas ja ohjaan väistellen kalastajien verkkoja yrittäen pysyä kaukana aallonmurtajan vedenalaisesta osasta. Samalla katson tutkasta satamasta poistuvaa rahtilaivaa hinaajineen, ja kalastusaluksen näen tulevan sisään toisesta suunnasta. Aallonmurtajan lähellä kelluu päiväkalastajia pikkuveneissään vapoineen. Minun tulee pitää kurssi ja nopeus, että tässä kelissä ja liikenteessä selviydymme sataman aukosta oikeaan aikaan sisäpuolelle. Silmäkulmasta näen uudenlaisen linnun, sillä on punaista kaulassa. Aloitan käännöksen kohti satamaa, aallot ja tuuli osuvat nyt veneen laitaan ja tarkkana tsemppaan, rahtilaiva etenee vielä hitaasti, kalavene ehtii juuri edellemme. Miksi tuo lintu ojentaa nokkaansa noin? Vilkaisen sitä, se onkin tavallinen suula, jotain punaista roikkuu nokasta, sillä on hätä. Eikö kukaan kalastajista auta? Minä en vain voi, ei tällä veneellä kurvata kivikkoon eläinpelastustehtäviin. Tuuli painaa, nyt on pidettävä vene kurssissa kohti sisempää aallonmurtajaa ja purjevenesatamaa. Katson vielä sekunnin taakseni. Suula haukkoo henkeään, on niellyt punaisen muovisen hedelmäverkon tapaisen, osa verkosta roikkuu sen nokasta. Pääsemme toisen aallonmurtajan suojaan ja aloitamme rantautumistyöt, mutta näky tukehtuvasta suulasta jää vaivaamaan mieltäni.

Juuri tällä etapilla olin ihmetellyt aamun vahtivuorollani, vähän tyynemmässä, vedessä kelluvaa, kuollutta suulaa, ja toistakin, ja yhtä kuollutta haikaraa. Oli ilmeisesti haikaroiden muuttoaika, ne lensivät pareittain tai muutaman linnun jonoina, siivenkärjet vettä hipoen, kohti pohjoista. Suulat kalastivat syöksyen sukkuloina ylhäältä kohtisuoraan mereen. Oliko joku suula saanut aivotärähdyksen ja kuollut syöksyessään? Oliko joku haikara väsynyt muuttomatkallaan? Todennäköisesti ne olivat syöneet muovia, tai verkonpalasen, täälläpäin verkot ovat paksua nailonköyttä, värikkäitä köydenpätkiä näkyy kellumassa säännöllisesti, ne saattavat näyttää kalalta, jos sattuu olemaan nälkäinen lintu.

En halunnut kirjoittaa tällaisesta, mutta tilanne nyt vain on sellainen, että tuntuu turhalta totuuden peittämiseltä, jos jatkan blogini parissa kertomatta, kuinka asiat oikeasti ovat. Meri oksentaa roskia. Turistialueiden rantoja siivotaan voimakkaasti kahdesti päivässä, laskuvesien aikaan, jotta roskaisuus ei vaarantaisi tärkeää elinkeinoa. Veneilijäkin voi joutua vaaraan, jos muovinriekale tai köydenpätkä juuttuu potkuriin ja veneestä tulee ohjauskyvytön. Vielä on kuitenkin kaunista luontoa, kauniita rantoja, puhtaita satamia.

Purjehtien museosta museoon

Purjehduskohteemme valikoituvat ensisijaisesti pääreittiin vaikuttavien säiden mukaan, toissijaisesti sen mukaan, missä lasten kanssa voisi olla pari päivää. Olemme käyneet viimeisen kuuden vuoden aikana purjehdusten yhteydessä lukuisissa merimuseoissa. Ja meriakvaarioissakin, toki. Ja paikallismuseoissa, niitä kesäkaudella tuntuu olevan auki melkein joka sataman liepeillä, monet hyvinkin kiinnostavia ja huolella suunniteltuja. Myös linna- ja majakkavierailut ovat olleet purjehdusohjelmassamme, samoin luontopolkujen tutkiminen ja näköalapaikoille kapuaminen. Varsinaiset luontokohteet, niitä löytyykin sitten useamman blogin verran. Mutta tässä vähän merimuseoista, linkkien takaa löytyy museoiden kotisivut kuvineen, tähän blogiin laitoin vain omia (luonto)kuvia.

Tämä kirjoitus on oma mielipiteeni, koonti useamman vuoden kokemuksista, ilman yhdenkään museon tai muun tekstissä mainitsemani tahon yhteistyötä.

Merimuseot ovat auki talvellakin. Eikä yhtään vähennä kokemusta, jos näissä mereen liittyvissä museoissa vierailee muulloinkin kuin purjehduskaudella. Näin pimeänä vuodenaikana on mahtavaa piipahtaa meritunnelmaan.

Jos kuvittelisi purjehdusreitin Itämeren ympäri, se voisi käsittää vaikka Kotkan, Tallinnan, Ventspilsin, Klaipedan, Kalmarin, Tukholman ja Maarianhaminan. Mitä museoita purjehtijaperheelle sieltä löytyy?

Sapokan laiturissa lilluessamme kesällä 2011 kävimme Maretarium-akvaariossa, jossa olemme käyneet sen jälkeen kahden vuoden välein. Joka kerta lapset ovat isompia ja jaksavat tutkia uusia asioita. Maretarium on ymmärtääkseni ainoa akvaario, jossa on mahdollisuus opiskella suomalaisia kaloja lasten kanssa, suomen kielellä, suomalaisessa ympäristössä. Omat kotikalat on hyvä tuntea, jotta saa vertailukohtaa muiden alueiden kaloihin ja akvaarioihin. Vellamoon emme vain enää sitten silloin jaksaneet, joku lapsiperheen arkea hankaloittava syy siihen taisi olla.

Korjasimme tilanteen eräänä synkkänä ja myrskyisenä talvipäivänä 2016, autoillen. Merikeskus Vellamon rakennus on hieno, arkkitehtuurisesti harmaassakin säässä vaikuttava. Yksin pitkän niemen päässä, aution parkkipaikan takana - olimme ainoat asiakkaat. Näyttelyjä oli paljon, veneitä ja laivoja useammallekin käyntikerralle riittävästi, oli tablettiopastetta ja 3D-filmiä, hyvin paljon kiinnostavia yksityiskohtia, lapsille monipuolisesti innostavaa kokeiltavaa. Kaikkiin suomalaisen merenkulun historiaan ja nykyhetkeen liittyviin asioihin voi Vellamossa perehtyä. Onneksi rakennuksessa on myös lounasruokala, sillä niin kauan olimme Vellamossa, ettemme voineet nälkäisenä jatkaa matkaa. Vellamossa pitäisi jokaisen suomalaisen veneilijän kerran käydä, näin kattavasti veneilyhistoriaa meillä on, tämä on meidän veneily- ja merenkulkijaperinteemme!

Tallinnan merimuseot, (Eesti Meremuuseum) Paksun Margareetan näyttelyt sekä Lentosataman näyttelyt, antavat kävijälle tietoa ja tunnetta historiasta hansakaupan ajoista risteilyturismiin, nykypäivän navigoinnista, merenkulun onnistumisista ja onnettomuuksista. Erinomainen kokonaisuus jättää kaipaamaan uutta käyntiä. Ja tulit omalla veneellä tai varustamon laivalla, onnettomuuspuolikin kannattaa tutkia, käyntikokemukseen liittyvä tieto voi hetkellisesti lisätä tuskaa, mutta se voi myös auttaa välttämään tulevia katastrofeja. Viihdyimme näissä kesällä 2015 pitkään, lapset jaksoivat tutkia. Näihin on kävelymatka satamasta, omalta veneeltä keskustasatamasta tai laivalta, tai no, Lentosatama on hieman kauempana, ja me taisimme sinne lasten kanssa ottaa taksin satamasta, kaksi kesää sitten. Lentosatamassa kivoja olivat pienoisveneillä sulkuun ajaminen ja muut itse kokeiltavat kohteet.

Latviassa Ventspilsin merenrannan ulkoilmamuseo, Ventspils Open Air Seaside Museum (Jurmalas parks) esittelee upeassa puistossa hurjan kokoisia ankkureita. Jos kiinnostaa, millä laivat pysyvät paikallaan kelissä kuin kelissä, niin tämä puisto todella havainnollistaa asian. Ankkureiden lomassa on kiipeilypolku seikkailumetsässä, lampia, kesäisiä kukkataideteoksia. Olemme vierailleet täällä kahtena kesänä, huolimatta kalatehtaan melusta ja hajusta venesatamassa, tästä on tullut meille mieluinen kohde. Lähistöllä on myös erittäin hyvä lasten leikkipuisto, maksullinen vesipuisto - ja tietenkin mahtavaa rantaa kilometritolkulla. Ventspilsin kaupungilla on useita museoita, mm. joen vieressä hieno linnamuseo (The Castle of the Livonian Order), ja satamakaupungissa kun ollaan, niin ainakin kesällä 2015 tästäkin museosta löytyi merenkulkuun liittyvää paikallishistoriaa.

Liettuassa Klaipedan merimuseo (Lithuanian Sea Museum) on kokonaisuus, joka sisältää myös akvaariopuolen ja delfinaarion. Merimuseo löytyy Kuurin niemimaan puolelta lauttamatkan päässä kaupungista. Delfinaariosta tulee ristiriitainen mieli, allasrakennus vaikuttaa pieneltä ja neuvostoajan tuotteelta, sirkustason näytös sellaisenaan tasokas, vetää lauttalasteittain lapsiperheitä, mutta tämä on minusta mykistävää, delfiinit ovat niin upeita merellä, luonnossa. Joka tapauksessa, merimuseo käsitti vieraillessani siellä joukon aluksia telakalla, informatiivisen kuivanäyttelyn meren ekosysteemistä ja meren elävistä, lisäksi akvaarioissa koralleja, äyriäisiä ja kaloja. Delfinaarionäytöksen kohdalla jokainen voi punnita käynnin arvoa itselleen, lapsille ja tulevaisuudelle.

Klaipedan merimuseossa olen vieraillut purjehdusmatkoilla kahdesti, toisella kerralla perheen kanssa, hyvä tietopaketti koululaisille. Englanninkielisiä tekstejä on riittävästi, mutta ne eivät ole kovin syvälle meneviä tietoiskuja, ainoastaan näyttelyopasteita. Suosittelen pikakäyntinä, jos aikaa riittää, sillä varsinaiseen Kuurin niemimaan vierailuun kannattaa varata aikaa ja paljon. Meripihka-alueen dyynit ja pihkantuoksuiset mäntymetsät ja alueen luonto on ainutlaatuinen.

Kun vierailin täällä helteisenä loppukesänä 2004, veneellä purjehdimme sisälaguunin reittiä Nidaan asti, ja voi voi kun vesi oli pilalla, kupli ja haisi, ja veneen kyljet saivat keltaisen värin. Kesällä 2015 vesi laguunissa oli sinistä, parantunut, huh sentään, veden laatuun eivät yksin liettualaiset voi tässä vaikuttaa. Tällä toisella kerralla jätimme veneen Liepajaan, Latviaan, ja ajoimme vuokra-autolla tänne saakka dyynejä ihmettelemään, parempaa purjehduskeliä odotellessa. Klaipedassa on toki purjevenesatama pienenlinnoituksen ympärillä ihan keskustassa, ei ihan suoran reitin päässä. Klaipedan edustalla purjehdittaessa on huomioitava naapurin aluevesirajat ja kierrettävä kaukaa kaikki mahdollinen mitä ikinä pitääkään kiertää. 

Mikäli aikaa riittää ja sää suosii, tässä välissä voisi käväistä vielä eteläisellä Itämerellä, mutta oikaistaanpa Ruotsiin. 

Kalmarin linna on hieno ja opastuksen kanssa vaikuttava. Se ei ole merimuseo, ei, mutta ei linnaa meren äärellä ilman merenkulkua - ja merenkulkumuseokin Kalmarista löytyy. Kalmarin huvivenesatamasta saimme kesällä 2016 alennuskupongin merenkulkumuseoon, mutta satuimme olemaan satamassa vain vähän aikaa ja sellaisena päivänä, ettei merenkulkumuseo ollut auki. Satama sen sijaan palveli hyvin.

Tukholmaan sitten, ja Vasa-museoon, se lieneekin kaikille tuttu, oli purjehtija tai ei. Laivan tarinaa myötäillen museoon on rakennettu hieno laivanrakennusta ja merenkulkua käsittelevä näyttely, jonka voi lasten kanssa kiertää vain nopeasti laivaa ihaillen, tai tutkia ajan kanssa yksityiskohtia ja sivunäyttelyjä. Vasa-laivan koko on vaikuttava, ällistyttävä oikeastaan, siihen pikkuiseen köliin nähden, ja tarina Vasa-laivan kohtalosta sai lapsemme kyselemään usean päivän ajan lisää, mikseivät he rakentaneet sitten parempaa laivaa? Niin, miksi joku saa myytyä ideansa paremmin kuin joku toinen, kuinka ihmisiä voidaan kuljettaa varmistamatta ja kokeilematta, onko tämä turvallista ollenkaan. 

Vielä Ahvenanmaalle ja Maarianhaminaan, niin Itämeren merimuseokierros on tehty. Ahvenanmaan Merenkulkumuseo osaa ottaa lapset huomioon, täällä käynti on lapsille seikkailu, aikuisille ihana loma. Lapset saavat kokeilla, ihmetellä, etsiä ja tutkia, kiivetä leikkimastoon, harjoitella solmuja, he saavat suorittaa ja löytää, innostua ja ihastua. Ja ihmetellä majesteettisesti laiturissa uinuvaa Pommernia, joka ilmeisesti nyt on remontin alla, mutta kesällä 2015 lapsemme etsivät innokkaasti museon tehtäväkorttiin ratkaisuja pitkin laivaa ja taisivat saada siitä palkinnoksi aarrekartan.