Kaikki ei ole kaunista

Pettyneinä tuijotimme lahden rantaa. Huokaus kuului vierestäni, kun poikani huomasi rannan kunnon. Toinen lapsista pyöri levottomasti vähän kauempana, meni vesirajaan ja takaisin, kunnes istahti isänsä syliin. Oli laskuveden aika ja ranta oli liejuinen. Roskat pistivät esiin pehmeästä, märästä hiekkamudasta, niitä oli siinä useissa kerroksissa, syvemmällä ja pinnassa. Pullot ja muovit, mitkä eivät olleet hiekkaan juuttuneet, kelluivat vedessä. Rannan yllä leijui sakea haju, jotain muuta kuin yleensä laskuvesirannoilla. Olimme Atlantin laidalla, paikassa, jossa tuulet ja merivirrat liikkuvat lakkaamatta, vuorovesi lakaisee rantoja muutaman metrin kerrallaan.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olemme rannalla, jossa ei voi uida jätteiden tai levälietteen vuoksi. Pettymys oli kuitenkin suuri, takana oli reipas purjehdus ja vaikka päivä ei ollut kuuma, uinti olisi lapsia virkistänyt. Olimme paljon nähneet rantoja ja lahtia venesatamineen, niitäkin, joissa vesi on kirkas, meren suolainen tuoksu vahva, laskuvesi paljastaa kauniit ja terveet kasvustot leviä ja simpukoita, joissa rannalle ajautuneet roskat nypitään jätekärryihin jokaisena aamuna veden ollessa alimmillaan, joissa vedessä kelluvat pullot, muovit, verkonriekaleet ja styroksit nostetaan haavilla jätelaatikkoon. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ymmärsimme, että jätteitä on liikaa. Mereen ei enää mahdu.

Käännyimme ja kuljimme pienen niemen yli valtameren puoleiselle rannalle. Tällä puolella hiekka on valunut kauas, ranta on kivisempi, simpukoita ja jonkinlaista kirjavaa soraa, tuoksu on raikkaampi. Lapset juoksevat laskuveden paljastamissa kivikoissa ja etsivät rapuja ja simpukoita, uintirannaksi tämä on liian kivikkoinen, merenkäyntikin liian voimakas. Istun soralle ja otan sitä käteeni. Kirjavat pienet palat ovat kaikkea, mitä meren voima on murskannut. Tiiltä, keramiikkaa, muovia, lasia, simpukanpalasia ja kiviä. Eväsroskiakin löytyy, kuten kananluita, käärepapereita, muoviriekaleita. Ja meri jatkaa jauhamistaan, aallot iskevät toinen toisensa perään sisältönsä kiviin ja kallioihin.

Jossakin vaiheessa päätin, etten enää kaunistele valokuvissa, otan kuvia silloinkin, kun ranta on limainen ja liejuinen, kun kuljemme roskien yli. Siitä, kun appelsiinit kelluvat irronneiden verkonkohojen joukossa, kun paksusta köydestä solmittu verkonriekale ja parin neliömetrin muovipressu keinuvat sataman laitureiden välissä. Kun matala vesi paljastaa sataman pohjassa makaavat tölkit, ruuvit, laudat, pullot, pyörän ja kengät. Kun tekisi mieli vain ihastella löytöjä, kuten simpukankuorta tai rauskun munakoteloa ja jättää näkemättä ympärillä olevat pienet muoviroskat.

Seuraavaan satamaan saavumme kovaksi voimistuneessa myötätuulessa, iltapäivällä. Väylä on kapea, otamme purjeita alas ja ohjaan väistellen kalastajien verkkoja yrittäen pysyä kaukana aallonmurtajan vedenalaisesta osasta. Samalla katson tutkasta satamasta poistuvaa rahtilaivaa hinaajineen, ja kalastusaluksen näen tulevan sisään toisesta suunnasta. Aallonmurtajan lähellä kelluu päiväkalastajia pikkuveneissään vapoineen. Minun tulee pitää kurssi ja nopeus, että tässä kelissä ja liikenteessä selviydymme sataman aukosta oikeaan aikaan sisäpuolelle. Silmäkulmasta näen uudenlaisen linnun, sillä on punaista kaulassa. Aloitan käännöksen kohti satamaa, aallot ja tuuli osuvat nyt veneen laitaan ja tarkkana tsemppaan, rahtilaiva etenee vielä hitaasti, kalavene ehtii juuri edellemme. Miksi tuo lintu ojentaa nokkaansa noin? Vilkaisen sitä, se onkin tavallinen suula, jotain punaista roikkuu nokasta, sillä on hätä. Eikö kukaan kalastajista auta? Minä en vain voi, ei tällä veneellä kurvata kivikkoon eläinpelastustehtäviin. Tuuli painaa, nyt on pidettävä vene kurssissa kohti sisempää aallonmurtajaa ja purjevenesatamaa. Katson vielä sekunnin taakseni. Suula haukkoo henkeään, on niellyt punaisen muovisen hedelmäverkon tapaisen, osa verkosta roikkuu sen nokasta. Pääsemme toisen aallonmurtajan suojaan ja aloitamme rantautumistyöt, mutta näky tukehtuvasta suulasta jää vaivaamaan mieltäni.

Juuri tällä etapilla olin ihmetellyt aamun vahtivuorollani, vähän tyynemmässä, vedessä kelluvaa, kuollutta suulaa, ja toistakin, ja yhtä kuollutta haikaraa. Oli ilmeisesti haikaroiden muuttoaika, ne lensivät pareittain tai muutaman linnun jonoina, siivenkärjet vettä hipoen, kohti pohjoista. Suulat kalastivat syöksyen sukkuloina ylhäältä kohtisuoraan mereen. Oliko joku suula saanut aivotärähdyksen ja kuollut syöksyessään? Oliko joku haikara väsynyt muuttomatkallaan? Todennäköisesti ne olivat syöneet muovia, tai verkonpalasen, täälläpäin verkot ovat paksua nailonköyttä, värikkäitä köydenpätkiä näkyy kellumassa säännöllisesti, ne saattavat näyttää kalalta, jos sattuu olemaan nälkäinen lintu.

En halunnut kirjoittaa tällaisesta, mutta tilanne nyt vain on sellainen, että tuntuu turhalta totuuden peittämiseltä, jos jatkan blogini parissa kertomatta, kuinka asiat oikeasti ovat. Meri oksentaa roskia. Turistialueiden rantoja siivotaan voimakkaasti kahdesti päivässä, laskuvesien aikaan, jotta roskaisuus ei vaarantaisi tärkeää elinkeinoa. Veneilijäkin voi joutua vaaraan, jos muovinriekale tai köydenpätkä juuttuu potkuriin ja veneestä tulee ohjauskyvytön. Vielä on kuitenkin kaunista luontoa, kauniita rantoja, puhtaita satamia.