Hetkiä Saimaalla

Kesäkuun puolivälissä tuuli tuli suoraan keulasta, ampui rakeita vaakasuoraan. Varusteinamme oli karvahatut ja toppatakit sekä paksut rukkaset. Jaksoimme painaa puoli tuntia siinä kelissä seuraavaan satamaan, Ilkonsaarille keskelle Suur-Saimaan selkää, mutta siellä korkeiden kallioiden kupeessa löytyi suojaa. Grillikatoksessa käristettiin makkaraa ja odotettiin lämpimämpää keliä. Ja sitten jatkettiin Puumalan kautta Savonlinnaa kohti. Kelikin muuttui kesäiseksi. Tämä käkkärämänty löytyi Savonlinnan läheltä Iso-Kankaisesta. 

Karujen kallioiden käkkärämännyt kertovat tyynessäkin siitä, että kyllä Saimaallakin tuulee, suurten selkien luodoilla ja saarten kupeilla on puiden vaikea kasvaa, talvi on kylmä ja kaunis helteinen kesä kuitenkin vain pienen pieni piiru vuoden kierrosta.

Kun mustikat alkavat kypsyä, alkaa keula kiinni puuhun ja nenä mättääseen -kausi. Tuoretta superruokaa niin monta mukia täyteen minkä jaksaa syödä. On käsittämättömän upea tunne ajaa pyöreiden, toinen toistaan pienempien laguuneiden läpi. Porkkalansaaresta löytyy pienellä vedenalaisella hiekkaharjanteella erilleen joutunut laguuni, jossa vesi lämpiää jo alkukesästä uintikelpoiseksi. Ja löytyy suuri päälaguuni, jonne ankkuroimme jonnekin hiljaisuuden keskelle, johon aallot eivät lyö, tuuli ei käy. Syvyyttä on peräankkurille niin paljon, että on parempi olla pitkälti liinaa. Yli kymmeneen metriin menee näissä paikoissa. Vastaavasti maa kohoaa vesirajasta yhtä jyrkästi kymmenmetrisiksi harjuiksi.

Ja siellä harjujen takana on vielä yksi, erilleen joutunut lampi, ylhäältä harjulta tai kävelyretkellä sen huomaa, jääkauden muisto, turkoosinkirkkaine vesineen, jonka pohjasta häämöttävät ikipuiden rungot. Tämä on paikka, jota selvästi halutaan pitää salassa, piilotella kehumatta ja hehkuttamatta. Sanonpa vaan, että yksi minulle upeimmista kokemuksista. Kaiken lisäksi, olin viettänyt useamman kesän siinä lähellä aavistamatta ollenkaan näiden laguunien olemassaoloa. Järven tarina -elokuva on totta, ne paikat ovat olemassa, sinäkin voit löytää ne omalla veneelläsi.

Erämaan keskeltä voi välillä purjehtia Savonlinnan kesähulinoihin, syödä lörtsyjä ja ihmetellä turisteja, jotka kehä kolmosen eteläpuolelta ja kaikkialta maailmasta saapuvat elävöittämään muuten rauhallista järvien ympäröimää kaupunkia.

Ja jälleen ukkoskuuro yllättää, tai ei, jos tarkkaan seuraa sadetutkaa. Pitkiltä seliltä näkee hyvin pilvien liikkeet, kuitenkin väylät kääntyvät ja mutkittelevat niin, että varuillaan pitää olla. Ukkospuuskat ovat lyhyitä, mutta voimakkaita. Kapeilla väylillä me katsomme yleensä parhaaksi siirtyä ukkosta pitämään lähimpään ankkuripaikkaan. Siellä ne muutkin ovat huvihinaajista norppaveneisiin.

Rokansaari on monimuotoinen, Puumalan liepeillä sijaitseva saari, josta tulee mieleen ehkä helsinkiläisten Pihlajasaari, sen suosion ja mukavan kahvilan vuoksi. Rokansaari kannattaa itse kokea. Jos onnistut varaamaan Mallun Kuppilasta saunavuoron, pääset pulahtamaan jääkauden tekemän lammen kirkkaaseen veteen hauen ja rapujen seuraksi. Hauki vartioi saunavuoron päättymistä ajallaan.

Me olimme keränneet mustikoita suuret mukit kävellessämme saaren sisäosiin ja Mallun Kuppilaan, ja sitten saimmekin heti saunavuoron. Jätimme mustikat kuppilaan siksi aikaa. No, mitä teki Mallu, kuppilan emäntä: paistoi muutaman letun jäljellä olevilla parilla kananmunalla (saaressa kun ollaan, niin kuppilankin muonavarat hankitaan silloin kun satutaan mantereella kaupassa käymään), ja niitä saimme sitten nauttia mustikoiden kanssa saunan jälkeen. Ja kerroimme Mallulle kohtaamisista hauen ja ravun kanssa. Hän jaksoi kuunnella.

Vesi on kirkasta myös Lietveden puolella, hiekkaharju pysyy paikoillaan vain puiden juurten avulla. Täällä taivas kohtaa järvenselän. Tekemistä ei tarvitse, riittää, että on vaan.

Saimaa – purjehtijan paratiisi

Tai veneilijän kätketty helmi.

Paljastan sen tässä nyt, että sellaista rauhaa, erämaata, saaristoa, laguuneja, rantojen puhtautta, luonnon herkkuja marjoineen, kaloineen ja sienineen, ei löydy mistään muualta. Minun mielestä. En ole kyllä käynyt Karibialla enkä Tyynellä merellä. Mutta lapsuudesta asti Saimaalla pyörineenä oli sydäntä lämmittävää kuulla pallonkiertäjäkipparilta, että missään muualla maailmassa ei ole näin upeita laguuneja ja luonnonkauniita paikkoja. Ei missään, ei siis edes Karibialla tai Tyynenmeren saarilla. 

Saimaa voittaa kaikki muut paikat. Miksi siis mennä merta edemmäksi? Tai mikseivät merta sahaavat purjehtijat tule Saimaalle? Saimaalle pääsee helposti: vuokraamalla veneen paikan päältä, purjehtimalla omalla veneellä Saimaan kanavan kautta ylös tai lastaamalla venhonsa kuljetusauton kyytiin.

On olemassa karkeasti kaksi lomapurjehtijaryhmää, Saimaalla leppoisasti seilaavat purret ja Saaristomerellä kryssailevat botskit. Jälkimmäistä ryhmää en tässä käsittele muuten kuin toteamalla, että botskien kippareilla monesti on Saimaapurjehduksesta ennakkokäsityksinä ensisijaisesti, että se on pieni hankalasti purjehdittava lätäkkö ja toiseksi, että ei siellä edes tuule. 

Tuulee sielläkin, silloin kun päättää tuulla, puuskaisesti, mutta aallokon nostoon, no, puoli metriä terävää aaltoa voi nousta, suurilla selillä enemmän. Eli maininki ei keikuta, mutta tuuli voi purjevenettä kallistaa, jos sattuu saarten välistä kunnon puhuri tulemaan. 

Saimaalla seilaavista pursista minulla on elämäni mittainen seuranta, sekä  laiturinnokasta että veneestä käsin. Ja niitä pursia on joka lähtöön. Itse kyhättyjä lauttoja omalla moottorilla tai hinattaviksi, pieniä ja suuria matkamoottoreita, höyrylaivoja, pikkuhinaajia, luontobongareiden sähkövenhoja, kanootteja, nostokölisiä pikkupurkkareita, hiekkarantaan ajettavia laivoja, joiden laskusiltaa voisi autolla ajaa, saunalauttoja ja saunalaivoja, mitä tahansa kelluvaa. 

Saimaan pinta-ala on 4460km2, ei siis mikään pieni lätäkkö, rantaviivaa Saimaalla on 14850km, saaria 13710. Vertailun vuoksi, esimerkiksi Saaristomeren kansallispuiston pinta-ala on 500km2, Pihlajaveden (osa Saimaan vesistöä) pinta-ala on 713km2. Saaristokryssailijat voivat kuitenkin halutessaan purjehtia koko rannikolla, Suomen (meri)rannikon pituus on 1100km ja rantaviivaksi muokattuna 46000km, saaria siellä 73000. Mutta voivat saimaaseilaajatkin purjehtia kanavan kautta Suomenlahdelle ja koko rannikolle. Ja Saimaa on osa Vuoksen vesistöä, jota pitkin on vesiväylät Nurmekseen ja Iisalmeen asti.

Kuinka suurella veneellä Saimaalla pääsee? Me olemme purjehtineet neljä kesää Saimaalla veneellä, jonka syväys on 2m, korkeus 18m. Tai mielellään yli, jottei VHF-antenni mene (taas) vinoon. Saimaalla voi kulkea syväväylää (syvyys vähintään 4,2m) pitkin tai sukkuloida muita lukemattomia reittejä, merkittyjä tai merkkaamattomia (omalla vastuulla ja tarkkuudella). Lappeenranta on eteläisen Saimaan napa, sieltä löytyy kattavasti tietoa veneilystä, Puumalaa ei voi ohittaa, ja Savonlinnasta saa mukavasti tietoa koko Saimaan alueelle.

Saimaalla on ihan yhtä hyvä todennäköisyys saada pohjakosketus väylän ulkopuolella kuin rannikollakin. Kiviä päivitetään sitä mukaa kun niitä löytyy. Tai ilmoitetaan. Ja paljon on päivitetty; voin todeta, että se lapsena ulkoa oppimani nuotanvetokivikin, väylän ulkopuolella, jossakin Orivedellä, on merkitty jo karttoihin. Hienoon Heinäveden kanavaan tai muihin matalan alikulun paikkoihin voi mennä, jos maston ottaa pois, tai jos käyttää Saimaalla usein nähtävää takilaratkaisua, jossa maston saa kätevästi kaadettua siltojen alikulkuja varten.

Me emme ole tällä veneellä ottaneet mastoa pois. Olemme kuitenkin päässeet Astuvansalmen kalliomaalauksille, Leppävirralle kylpylään, Orivedelle Rääkkylään ja Liperiin, Linnansaaren kansallispuistoon, Tynkkylänlomaniemeen Pihlajavedelle, Savonlinnan Casinolle kylpemään ja Törninpyörään, josta voi kävellä Olavinlinnaan oopperaan, Lappeenrannan Rauhan ihanaan rantaravintolaan ja kylpylään, lukuisiin upeisiin luonnonsatamiin laguunilla tai lammella tai hiekalla tai kivillä tai kallioilla varustettuina. Jolla kannattaa pitää perässä kellumassa käyttövalmiina, jos syväys ei riitä "keula kiinni puuhun" tai "keula rannalle" -rantautumisiin.

Joten kyse onkin siitä, uskaltaako irrottautua totutusta lomareitistä ja lähteä tänä kesänä uusille vesille. Paistamaan räiskäleitä sataman grillikodassa lasten pulikoidessa matalassa hiekkarannassa, puhtaassa uintilämpimässä vedessä. Kiipeämään korkealle jäkäläkalliolle, josta näkee läpi salmien ja yli saarten. Etsimään norppaa luodoilta ja järvenseliltä.

Kuuntelemaan hiljaisuutta peilityynessä illassa, kun ei lehtikään liikahda eikä hyttynen inise. Vain kala polskahtaa. Puhtaan luonnon meditaatiosta nauttien, aineetonta rikkautta keräten, tarjolla vain Saimaalla.

Tärkeä tärkeämpi tähystys

Mitä kaikkea purjehtiessa tuleekaan eteen. Merkitsemättömiä rysiä, valoton purjevene, hylyn keula, ajelehtiva lauta, irronnut poiju, kelluva fendari. Puhumattakaan siitä, miten voi käydä, kun tähystyksen sijasta keskittyykin vaikka valokuvaamiseen, niin että siitä poijusta Viipurin edustalla tuli vähän vihreää väriä kylkeen. Paras tähystäjä on sellainen, joka tähystää, ja paras kiikari se, jolla katsot.

No, aloitetaan vaikka Viron saaristosta, jossa mukavassa tuulessa on miellyttävä purjehtia satamasta toiseen, mantereen nykyajasta saarten menneisyyteen, kyläpahasesta kaupungin hälinään. Siinä mukavassa sivutuulessa voi nauttia matalien lahtien aalloista.

Horisonttiin tähystystäessä tulee pitkällä legillä joskus tunne, että tähän voisi torkahtaa. Vene kun kulkee itsekseen, purjeet vetävät ja ruokakin maittoi. Mutta annas olla, virolaisten kalastajien pyydykset vaanivat kokematonta kalaa - ja purjehtijaakin. Merkkaamattomina. Tai onhan niissä joku tynnyri kellumassa, sellainen, että horisontista ei ainakaan näy, lähempänä saattaa tyynellä huomata. Mutta kuinka nyt täällä tyyntä olisi, jatkuvissa länsituulissa, jotka pyyhkäisevät matalien saarten ja suurten lahtien yli.

Sitä pitää olla tiirailemassa horisontin lisäksi lähemmäs, ihan veden pintaan, joka hetki valmiina siirtämään kurssia, sillä ei noita tynnyreitä kovin kaukaa näe, olisiko tuossa kuvassa sellaiset 50 metriä etäisyyttä. Piti siis mennä läheltä, että saatiin kuva. Hurjaa olisi kolahtaa tuohon rysään purjeveneellä.

Ihan laivaväylällä ei noita rysiä näkynyt, mutta jonkun verran sitä purjehtiessa haluaa kurssia oikaista. Kun on kartat ja kaikki, siinä jos lukee fishing area, se on suomeksi kierrä alue tai aloita tarkka tähystys. Hyvä, että näistä kuvien rysistä purjehtijakollega meitä varoitti etukäteen. Minusta tässä kohtaa ei ollut erityistä kalastusaluemerkintää, mutta olin vapaavahdissa eli lasten kanssa kannen alla, joten ei siitä enempää.

Onneksi emme menneet rysään pimeällä. Pimeänavigoinnissa on monia asioita, mitä laivurikursseilla ei kerrota. Rysien lisäksi vastaan voi tulla pimeä purjevene.

Joku vuosi sitten tehtiin pitkä legi Pärnu-Utö, ja satuttiin loppukesän yönä menemään Saarenmaan ja mantereen välissä, merkatulla väylällä. Väylämerkit tarkistin valonheittimellä, sillä kohtaa niissä ei ollut valoa, olisikohan jo nykyään. Merkkejä valolla haravoidessani piti katsoa uudestaan, tarkistaa kartasta, ei tuossa pitäisi luotoa olla, jotakin siinä kyllä oli. Herätin kipparin, otin kierroksia pois koneesta, ja yhdessä haravoimme valolla tienoota. Oli siellä jotakin, muttei enää samassa paikassa. Se oli pieni paikallinen purjevene. Ilman valoja. Tai oli sillä valo, sitten kun olimme sen ohittaneet, sillä oli pienen pieni öljylampun tuikku sitloodassa varmaan vaan kartanlukuvalona. Se näki kyllä meidän kulkuvalot ja väisti väylän ulkopuolelta meidät.

Lintujen muuttoa on mahtava seurata purjeveneestä. Onneksi niihin ei voi törmätä. Ajelehtivia lautoja näkyy silloin tällöin, merellä ja Saimaalla, kerran taisi kolahtaa kylkeen, ei tehnyt jälkeä. Kyllästetty lauta tai kuormalavasta irronnut laudanpätkä kelluu hyvin, muttei sitä voi kovinkaan kaukaa nähdä. Saimaalla kelluu myös joskus uppotukkeja, juuri vedenpinnan alapuolella, niitä ei mitenkään voi nähdä kuin tuurilla.

Entä jos aallokossa tulee esiin laivahylyn keula? Suomen vesillä hylyt on onneksi merkattu, eikä tämä kuva meidän rannikolta olekaan. Suomenlahdelta kuitenkin.

Kelluva ajelehtiva verkonretale tarttui kerran potkuriin, kun ajelin koneella aamuviideltä keskellä Englannin kanaalia. Olimme hetkessä ohjailukyvyttömiä, tyynessä, vilkkaalla liikenneväylällä, vuorovesivirtojen alueella. Ei muuta kuin kipparille hätäherätys, sängystä suoraan veteen sukeltamaan ja puukolla sahaamaan verkkoa irti. Vesi oli kymmenasteista. Monta kertaa kippari pulahti pinnalle keräämään voimia, ja sukelsi taas uudestaan. Pelkäsin eniten kipparin kangistumista, hänen selässään oli jo kylmän laikkuja, miten olisin hänet yksin saanut nostettua. Verkko irtosi ja kippari pääsi avaruuspeitteeseen ja makuupussiin. Ainoa kerta kun avaruuspeitettä todella on tarvittu. Myöhemmin kippari sai neuvon, että potkuriakselin ympäri kiristynyt köysi lähtee parhaiten rautasahalla. 

Purjehtijan paras apu matalilla ja karikkoisilla saaristovesillä on keskiyön aurinko. Näin komeasti se paistaa pohjoisesta juhannuksen tienoilla.

Yhden fendarin poimin jonkun latvialaisen sataman edessä kyytiin, se ei ollut kovinkaan kauaa kellunut, mutta ei meillä ollut  mahdollisuutta palauttaa sitä jo horisonttiin kadonneelle veneelle, josta se mitä ilmeisemmin oli tippunut. Tästä kelluvia esineitä -aiheesta olisi vaikka kuinka lisää juttua. Jätetään loput tarinat rantanuotion äärelle.

Valoisina kesäöinä satamasta voi lähteä ja sinne voi saapua turvallisesti. Kunhan pitää huolta, ettei ole itse liian väsynyt. Tähän satamaan saavuimme keskiyön auringossa.

Mieliinpainuva ensivisiitti Kärdlassa

Kesäkuussa 2015 kiinnityimme ensi kertaa Hiidenmaan Kärdlan uusittuun satamaan. Tulimme sinne Tallinnasta yön yli, ja väsyneinä ennen päiväunia menimme ensimmäiseksi syömään satamasta löytyvään latoon, ”Kuur”-ravintolaan. Oli sunnuntaiaamu, aamiaisaika vaihtumassa lounasajaksi, mutta pääsimme syömään sadetakeissamme ja mereltä tuoksuen pikaisen kalasalaatin. 

Ja mitä herkkua me saimme, nälkäisiä tietysti olimme, silti väitän, että ruoka oli erinomaista. Kala maistui taivaalliselle, runsas annos tarjoiltiin kauniisti koottuna keraamisilta taidelautasilta. Olimme valmiit juuri ennen kuin paikalle saapui parhaimpiinsa pukeutuneita perheitä saaresta ja mantereelta nauttimaan sunnuntailounaasta trendikkäässä kausiravintolassa. 

Kärdlan satama yllätti siisteydellään ja tyylikkyydellään, palveluja löytyy veneilijälle riittävästi. Meidän alkukesän vierailulla uusi vierasveneitä palveleva satamarakennus oli viimeistelyvaiheessa, mutta niinpä jäikin jotakin, mitä odottaa seuraavaan käyntiin. Vanhojen rakennusten historiaa esiteltiin valokuvin ja tekstein.

Mukavia yllätyksiäkin löytyi: satamassa käytetään paljon taidetta, maalauksia, istutuksia ja veistoksia. Lisäksi huippujuttu on minusta, että sataman yrttilaatikoista veneilijät voivat napsia tuoreet yrtit ruoanlaittoon.

Autonvuokraus oli edullista, vuokrasimme auton päiväksi tai ehkä kahdeksi, kiersimme Hiidenmaan ja teimme ostokset autolla. Kävimme ihailemassa saaren länsikärjen, Köpun majakan kärjen, takana olevaa kalkkikivirantaa ja Itämeren aaltoja, jotka matalaan rantaan tulivat voimalla.

Satama-alueelta oli mukava kävellä metsän läpi rantapuistoon pelaamaan jalkapalloa, uimaan ja keinumaan. Vanhan metsän puiden kukinta oli nyt ohi, mutta keltakurjenmiekat vielä kukkivat, lisäksi rannalta bongasimme runsaasti lintulajeja.

Reilun kilometrin päässä on Kärdlan keskusta – koko saaren sydän. Infopisteessä oli vaikuttava taidenäyttely. Kävimme myös museossa, josta löytyi konserttisali. Olisi mukava kuunnella konserttia tällaisessa paikassa!

Tapasimme Kärdlan keskustassa vanhan miehen, joka oli entinen rallikuski, kuulemma Ari Vatasen kanssa samoissa kilpailuissa joskus ajanut ja juuri siksi suomalaisten ystävä, no, meitä taas kiinnosti, miksi hän täytti tusinan verran vesikanistereita tien laidalla olevasta putkesta?

Kärdlan kaupunki on rakennettu vanhan meteorikraatterin päälle, ja painauman vuoksi alueella pulppuaa erinomaista terveellistä juomavettä – näistä muutamista putkista sitä voi kuka tahansa ottaa käyttöönsä. Niinpä mekin saimme vanhalta mieheltä lahjaksi kanisterin, jonka täytimme Kärdlan lähdevedellä.