torstai 30. marraskuuta 2017

Kaikki ei ole kaunista

Pettyneinä tuijotimme lahden rantaa. Huokaus kuului vierestäni, kun poikani huomasi rannan kunnon. Toinen lapsista pyöri levottomasti vähän kauempana, meni vesirajaan ja takaisin, kunnes istahti isänsä syliin. Oli laskuveden aika ja ranta oli liejuinen. Roskat pistivät esiin pehmeästä, märästä hiekkamudasta, niitä oli siinä useissa kerroksissa, syvemmällä ja pinnassa. Pullot ja muovit, mitkä eivät olleet hiekkaan juuttuneet, kelluivat vedessä. Rannan yllä leijui sakea haju, jotain muuta kuin yleensä laskuvesirannoilla. Olimme Atlantin laidalla, paikassa, jossa tuulet ja merivirrat liikkuvat lakkaamatta, vuorovesi lakaisee rantoja muutaman metrin kerrallaan.


Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olemme rannalla, jossa ei voi uida jätteiden tai levälietteen vuoksi. Pettymys oli kuitenkin suuri, takana oli reipas purjehdus ja vaikka päivä ei ollut kuuma, uinti olisi lapsia virkistänyt. Olimme paljon nähneet rantoja ja lahtia venesatamineen, niitäkin, joissa vesi on kirkas, meren suolainen tuoksu vahva, laskuvesi paljastaa kauniit ja terveet kasvustot leviä ja simpukoita, joissa rannalle ajautuneet roskat nypitään jätekärryihin jokaisena aamuna veden ollessa alimmillaan, joissa vedessä kelluvat pullot, muovit, verkonriekaleet ja styroksit nostetaan haavilla jätelaatikkoon. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ymmärsimme, että jätteitä on liikaa. Mereen ei enää mahdu.


Käännyimme ja kuljimme pienen niemen yli valtameren puoleiselle rannalle. Tällä puolella hiekka on valunut kauas, ranta on kivisempi, simpukoita ja jonkinlaista kirjavaa soraa, tuoksu on raikkaampi. Lapset juoksevat laskuveden paljastamissa kivikoissa ja etsivät rapuja ja simpukoita, uintirannaksi tämä on liian kivikkoinen, merenkäyntikin liian voimakas. Istun soralle ja otan sitä käteeni. Kirjavat pienet palat ovat kaikkea, mitä meren voima on murskannut. Tiiltä, keramiikkaa, muovia, lasia, simpukanpalasia ja kiviä. Eväsroskiakin löytyy, kuten kananluita, käärepapereita, muoviriekaleita. Ja meri jatkaa jauhamistaan, aallot iskevät toinen toisensa perään sisältönsä kiviin ja kallioihin.


Jossakin vaiheessa päätin, etten enää kaunistele valokuvissa, otan kuvia silloinkin, kun ranta on limainen ja liejuinen, kun kuljemme roskien yli. Siitä, kun appelsiinit kelluvat irronneiden verkonkohojen joukossa, kun paksusta köydestä solmittu verkonriekale ja parin neliömetrin muovipressu keinuvat sataman laitureiden välissä. Kun matala vesi paljastaa sataman pohjassa makaavat tölkit, ruuvit, laudat, pullot, pyörän ja kengät. Kun tekisi mieli vain ihastella löytöjä, kuten simpukankuorta tai rauskun munakoteloa ja jättää näkemättä ympärillä olevat pienet muoviroskat.


Seuraavaan satamaan saavumme kovaksi voimistuneessa myötätuulessa, iltapäivällä. Väylä on kapea, otamme purjeita alas ja ohjaan väistellen kalastajien verkkoja yrittäen pysyä kaukana aallonmurtajan vedenalaisesta osasta. Samalla katson tutkasta satamasta poistuvaa rahtilaivaa hinaajineen, ja kalastusaluksen näen tulevan sisään toisesta suunnasta. Aallonmurtajan lähellä kelluu päiväkalastajia pikkuveneissään vapoineen. Minun tulee pitää kurssi ja nopeus, että tässä kelissä ja liikenteessä selviydymme sataman aukosta oikeaan aikaan sisäpuolelle. Silmäkulmasta näen uudenlaisen linnun, sillä on punaista kaulassa. Aloitan käännöksen kohti satamaa, aallot ja tuuli osuvat nyt veneen laitaan ja tarkkana tsemppaan, rahtilaiva etenee vielä hitaasti, kalavene ehtii juuri edellemme. Miksi tuo lintu ojentaa nokkaansa noin? Vilkaisen sitä, se onkin tavallinen suula, jotain punaista roikkuu nokasta, sillä on hätä. Eikö kukaan kalastajista auta? Minä en vain voi, ei tällä veneellä kurvata kivikkoon eläinpelastustehtäviin. Tuuli painaa, nyt on pidettävä vene kurssissa kohti sisempää aallonmurtajaa ja purjevenesatamaa. Katson vielä sekunnin taakseni. Suula haukkoo henkeään, on niellyt punaisen muovisen hedelmäverkon tapaisen, osa verkosta roikkuu sen nokasta. Pääsemme toisen aallonmurtajan suojaan ja aloitamme rantautumistyöt, mutta näky tukehtuvasta suulasta jää vaivaamaan mieltäni.


Juuri tällä etapilla olin ihmetellyt aamun vahtivuorollani, vähän tyynemmässä, vedessä kelluvaa, kuollutta suulaa, ja toistakin, ja yhtä kuollutta haikaraa. Oli ilmeisesti haikaroiden muuttoaika, ne lensivät pareittain tai muutaman linnun jonoina, siivenkärjet vettä hipoen, kohti pohjoista. Suulat kalastivat syöksyen sukkuloina ylhäältä kohtisuoraan mereen. Oliko joku suula saanut aivotärähdyksen ja kuollut syöksyessään? Oliko joku haikara väsynyt muuttomatkallaan? Todennäköisesti ne olivat syöneet muovia, tai verkonpalasen, täälläpäin verkot ovat paksua nailonköyttä, värikkäitä köydenpätkiä näkyy kellumassa säännöllisesti, ne saattavat näyttää kalalta, jos sattuu olemaan nälkäinen lintu.


En halunnut kirjoittaa tällaisesta, mutta tilanne nyt vain on sellainen, että tuntuu turhalta totuuden peittämiseltä, jos jatkan blogini parissa kertomatta, kuinka asiat oikeasti ovat. Meri oksentaa roskia. Turistialueiden rantoja siivotaan voimakkaasti kahdesti päivässä, laskuvesien aikaan, jotta roskaisuus ei vaarantaisi tärkeää elinkeinoa. Veneilijäkin voi joutua vaaraan, jos muovinriekale tai köydenpätkä juuttuu potkuriin ja veneestä tulee ohjauskyvytön. Vielä on kuitenkin kaunista luontoa, kauniita rantoja, puhtaita satamia.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Purjehtien museosta museoon

Purjehduskohteemme valikoituvat ensisijaisesti pääreittiin vaikuttavien säiden mukaan, toissijaisesti sen mukaan, missä lasten kanssa voisi olla pari päivää. Olemme käyneet viimeisen kuuden vuoden aikana purjehdusten yhteydessä lukuisissa merimuseoissa. Ja meriakvaarioissakin, toki. Ja paikallismuseoissa, niitä kesäkaudella tuntuu olevan auki melkein joka sataman liepeillä, monet hyvinkin kiinnostavia ja huolella suunniteltuja. Myös linna- ja majakkavierailut ovat olleet purjehdusohjelmassamme, samoin luontopolkujen tutkiminen ja näköalapaikoille kapuaminen. Varsinaiset luontokohteet, niitä löytyykin sitten useamman blogin verran. Mutta tässä vähän merimuseoista, linkkien takaa löytyy museoiden kotisivut kuvineen, tähän blogiin laitoin vain omia (luonto)kuvia.

Tämä kirjoitus on oma mielipiteeni, koonti useamman vuoden kokemuksista, ilman yhdenkään museon tai muun tekstissä mainitsemani tahon yhteistyötä.


Merimuseot ovat auki talvellakin. Eikä yhtään vähennä kokemusta, jos näissä mereen liittyvissä museoissa vierailee muulloinkin kuin purjehduskaudella. Näin pimeänä vuodenaikana on mahtavaa piipahtaa meritunnelmaan.

Jos kuvittelisi purjehdusreitin Itämeren ympäri, se voisi käsittää vaikka Kotkan, Tallinnan, Ventspilsin, Klaipedan, Kalmarin, Tukholman ja Maarianhaminan. Mitä museoita purjehtijaperheelle sieltä löytyy?

Sapokan laiturissa lilluessamme kesällä 2011 kävimme Maretarium-akvaariossa, jossa olemme käyneet sen jälkeen kahden vuoden välein. Joka kerta lapset ovat isompia ja jaksavat tutkia uusia asioita. Maretarium on ymmärtääkseni ainoa akvaario, jossa on mahdollisuus opiskella suomalaisia kaloja lasten kanssa, suomen kielellä, suomalaisessa ympäristössä. Omat kotikalat on hyvä tuntea, jotta saa vertailukohtaa muiden alueiden kaloihin ja akvaarioihin. Vellamoon emme vain enää sitten silloin jaksaneet, joku lapsiperheen arkea hankaloittava syy siihen taisi olla.


Korjasimme tilanteen eräänä synkkänä ja myrskyisenä talvipäivänä 2016, autoillen. Merikeskus Vellamon rakennus on hieno, arkkitehtuurisesti harmaassakin säässä vaikuttava. Yksin pitkän niemen päässä, aution parkkipaikan takana - olimme ainoat asiakkaat. Näyttelyjä oli paljon, veneitä ja laivoja useammallekin käyntikerralle riittävästi, oli tablettiopastetta ja 3D-filmiä, hyvin paljon kiinnostavia yksityiskohtia, lapsille monipuolisesti innostavaa kokeiltavaa. Kaikkiin suomalaisen merenkulun historiaan ja nykyhetkeen liittyviin asioihin voi Vellamossa perehtyä. Onneksi rakennuksessa on myös lounasruokala, sillä niin kauan olimme Vellamossa, ettemme voineet nälkäisenä jatkaa matkaa. Vellamossa pitäisi jokaisen suomalaisen veneilijän kerran käydä, näin kattavasti veneilyhistoriaa meillä on, tämä on meidän veneily- ja merenkulkijaperinteemme!

Tallinnan merimuseot, (Eesti Meremuuseum) Paksun Margareetan näyttelyt sekä Lentosataman näyttelyt, antavat kävijälle tietoa ja tunnetta historiasta hansakaupan ajoista risteilyturismiin, nykypäivän navigoinnista, merenkulun onnistumisista ja onnettomuuksista. Erinomainen kokonaisuus jättää kaipaamaan uutta käyntiä. Ja tulit omalla veneellä tai varustamon laivalla, onnettomuuspuolikin kannattaa tutkia, käyntikokemukseen liittyvä tieto voi hetkellisesti lisätä tuskaa, mutta se voi myös auttaa välttämään tulevia katastrofeja. Viihdyimme näissä kesällä 2015 pitkään, lapset jaksoivat tutkia. Näihin on kävelymatka satamasta, omalta veneeltä keskustasatamasta tai laivalta, tai no, Lentosatama on hieman kauempana, ja me taisimme sinne lasten kanssa ottaa taksin satamasta, kaksi kesää sitten. Lentosatamassa kivoja olivat pienoisveneillä sulkuun ajaminen ja muut itse kokeiltavat kohteet.

Latviassa Ventspilsin merenrannan ulkoilmamuseo, Ventspils Open Air Seaside Museum (Jurmalas parks) esittelee upeassa puistossa hurjan kokoisia ankkureita. Jos kiinnostaa, millä laivat pysyvät paikallaan kelissä kuin kelissä, niin tämä puisto todella havainnollistaa asian. Ankkureiden lomassa on kiipeilypolku seikkailumetsässä, lampia, kesäisiä kukkataideteoksia. Olemme vierailleet täällä kahtena kesänä, huolimatta kalatehtaan melusta ja hajusta venesatamassa, tästä on tullut meille mieluinen kohde. Lähistöllä on myös erittäin hyvä lasten leikkipuisto, maksullinen vesipuisto - ja tietenkin mahtavaa rantaa kilometritolkulla. Ventspilsin kaupungilla on useita museoita, mm. joen vieressä hieno linnamuseo (The Castle of the Livonian Order), ja satamakaupungissa kun ollaan, niin ainakin kesällä 2015 tästäkin museosta löytyi merenkulkuun liittyvää paikallishistoriaa.


Liettuassa Klaipedan merimuseo (Lithuanian Sea Museum) on kokonaisuus, joka sisältää myös akvaariopuolen ja delfinaarion. Merimuseo löytyy Kuurin niemimaan puolelta lauttamatkan päässä kaupungista. Delfinaariosta tulee ristiriitainen mieli, allasrakennus vaikuttaa pieneltä ja neuvostoajan tuotteelta, sirkustason näytös sellaisenaan tasokas, vetää lauttalasteittain lapsiperheitä, mutta tämä on minusta mykistävää, delfiinit ovat niin upeita merellä, luonnossa. Joka tapauksessa, merimuseo käsitti vieraillessani siellä joukon aluksia telakalla, informatiivisen kuivanäyttelyn meren ekosysteemistä ja meren elävistä, lisäksi akvaarioissa koralleja, äyriäisiä ja kaloja. Delfinaarionäytöksen kohdalla jokainen voi punnita käynnin arvoa itselleen, lapsille ja tulevaisuudelle.


Klaipedan merimuseossa olen vieraillut purjehdusmatkoilla kahdesti, toisella kerralla perheen kanssa, hyvä tietopaketti koululaisille. Englanninkielisiä tekstejä on riittävästi, mutta ne eivät ole kovin syvälle meneviä tietoiskuja, ainoastaan näyttelyopasteita. Suosittelen pikakäyntinä, jos aikaa riittää, sillä varsinaiseen Kuurin niemimaan vierailuun kannattaa varata aikaa ja paljon. Meripihka-alueen dyynit ja pihkantuoksuiset mäntymetsät ja alueen luonto on ainutlaatuinen.

Kun vierailin täällä helteisenä loppukesänä 2004, veneellä purjehdimme sisälaguunin reittiä Nidaan asti, ja voi voi kun vesi oli pilalla, kupli ja haisi, ja veneen kyljet saivat keltaisen värin. Kesällä 2015 vesi laguunissa oli sinistä, parantunut, huh sentään, veden laatuun eivät yksin liettualaiset voi tässä vaikuttaa. Tällä toisella kerralla jätimme veneen Liepajaan, Latviaan, ja ajoimme vuokra-autolla tänne saakka dyynejä ihmettelemään, parempaa purjehduskeliä odotellessa. Klaipedassa on toki purjevenesatama pienenlinnoituksen ympärillä ihan keskustassa, ei ihan suoran reitin päässä. Klaipedan edustalla purjehdittaessa on huomioitava naapurin aluevesirajat ja kierrettävä kaukaa kaikki mahdollinen mitä ikinä pitääkään kiertää. 

Mikäli aikaa riittää ja sää suosii, tässä välissä voisi käväistä vielä eteläisellä Itämerellä, mutta oikaistaanpa Ruotsiin. 


Kalmarin linna on hieno ja opastuksen kanssa vaikuttava. Se ei ole merimuseo, ei, mutta ei linnaa meren äärellä ilman merenkulkua - ja merenkulkumuseokin Kalmarista löytyy. Kalmarin huvivenesatamasta saimme kesällä 2016 alennuskupongin merenkulkumuseoon, mutta satuimme olemaan satamassa vain vähän aikaa ja sellaisena päivänä, ettei merenkulkumuseo ollut auki. Satama sen sijaan palveli hyvin.

Tukholmaan sitten, ja Vasa-museoon, se lieneekin kaikille tuttu, oli purjehtija tai ei. Laivan tarinaa myötäillen museoon on rakennettu hieno laivanrakennusta ja merenkulkua käsittelevä näyttely, jonka voi lasten kanssa kiertää vain nopeasti laivaa ihaillen, tai tutkia ajan kanssa yksityiskohtia ja sivunäyttelyjä. Vasa-laivan koko on vaikuttava, ällistyttävä oikeastaan, siihen pikkuiseen köliin nähden, ja tarina Vasa-laivan kohtalosta sai lapsemme kyselemään usean päivän ajan lisää, mikseivät he rakentaneet sitten parempaa laivaa? Niin, miksi joku saa myytyä ideansa paremmin kuin joku toinen, kuinka ihmisiä voidaan kuljettaa varmistamatta ja kokeilematta, onko tämä turvallista ollenkaan. 

Vielä Ahvenanmaalle ja Maarianhaminaan, niin Itämeren merimuseokierros on tehty. Ahvenanmaan Merenkulkumuseo osaa ottaa lapset huomioon, täällä käynti on lapsille seikkailu, aikuisille ihana loma. Lapset saavat kokeilla, ihmetellä, etsiä ja tutkia, kiivetä leikkimastoon, harjoitella solmuja, he saavat suorittaa ja löytää, innostua ja ihastua. Ja ihmetellä majesteettisesti laiturissa uinuvaa Pommernia, joka ilmeisesti nyt on remontin alla, mutta kesällä 2015 lapsemme etsivät innokkaasti museon tehtäväkorttiin ratkaisuja pitkin laivaa ja taisivat saada siitä palkinnoksi aarrekartan.






tiistai 3. lokakuuta 2017

Reittisuunnitelmia purjehtijakonkareilta

Perhepurjehdus on tutkimusmatkailua, uusiin satamiin ja venenaapureihin tutustumista. Perheen kanssa purjehtien on myös jatkuvasti pohdittava, mikä on seuraava etappi ja satama, ovatko tuulet ja meri suotuisat reitillemme, odotammeko vielä tässä vai vaihdammeko reittisuunnitelmaa? Missä olisi mukavia kohteita tutkittavaksemme? Mihin oikein olisi hyvä mennä?


Mutta maailma on jo löydetty ja sitä on ihminen tutkinut monen sadan vuoden ajan. Joku on jo käynyt satamissa, joihin suuntaat. Siksi kannattaa kuunnella kokeneempia, käyttää jo olemassa olevia hakusuodattimia - purjehtijoita, jotka ovat perheensä kanssa tai yksin kolunneet mieluummin ihan äskettäin myös niitä ei niin hyviä kohteita. Parhaat neuvot saa kasvokkain. Mikä sitten on hyvä kohde? Saamme usein vastauksen sijasta kysymyksen, mitä te haette, mitä haluatte? 


Toinen kaipaa erämaan rauhaa, joku vilkkaan kaupunkisataman. Lapsiperhe arvostaa lasten iän mukaisia asioita, ja kavereita, vaikka perheveneilijöitä on vähemmän kuin harmaapäisiä veneilijäpariskuntia. Välillä matkapurjehtija tarvitsee käytännöllisen sataman, jossa kaikki palvelut ovat lähellä hammaslääkäristä rautakauppaan, taloustarvikkeista kalatoriin. Sitten varastojen täydennyksen jälkeen on huolletulla miehistöllä ja veneellä hyvä paeta luonnon helmaan, vähän kauemmaksi palveluista, muiden matkapurjehtijaerakkojen joukkoon. 


Valintoja reittisuunnitelmaksi on lukuisia, ne vaihtuvat olosuhteiden mukaan. Kuitenkin, joskus järkevien valintojen tekeminen tuntuu tuskaiselta ja mahdottomalta tehtävältä. Juuri silloin pitää kysyä, siltä ystävälliseltä harmaapäiseltä purjehtijakonkarilta, joka on toista vuosikymmentä seilannut maailman meriä, joka voi olla mielipiteissään hiukan jääräpää ja äkäinen (siihen on taatusti kokemuksen tuomat syynsä), mutta jonka terävät silmät näkevät, ettei tuo lapsiperhe nyt ollenkaan tiedä, kenen neuvoja kuunnella. 

Ja kun tämä vanhempi purjehtija meille sanoo, että ai sinne, no sinne minulla ei ole teille neuvoja, niin se tarkoittaa, että välttäkää, ei se ole niin hyvä teille kuin kuvittelette. Mutta jos valitsette tämän tai tuon suunnan, tänne voin sitten antaa vielä tarkempia neuvoja, ja tuolla teidän kannattaa ehdottomasti toimia näin, ja sitten tämä antaa mahdollisuuden vielä näihin reitteihin.


Reitistä olisi hyvä suunta ja tärkeimmät varikkopysähdykset tietää. Satama satamalta opit purjehtijoilta lisää ja löydät uusia retkikohteita, hyviä ankkurilahtia, kivoja pikkukyliä ja upeita purjehtijayhteisöjä. Ja jos joku mainitsee, että nämä ovat vaarallisia vesiä, kysy miksi, ongi lisää tietoa. Kyse ei ole aina karikoista, merivirroista, liikenteestä, sumusta, kyse voi olla myös nykyään jätelautoista, tai muusta pinnalla kelluvasta, potkuriin jumittuvasta, joka voi haitata matkantekoa vakavastikin.

Jos tunnet jo veneesi, vene on valmis; jos luotat taitoihisi ja ymmärrät, että kaikki asiat voivat muuttua ja jokainen laite ja esine voi hajota, pärjäät kyllä; jos selviydyt pettymyksistä ja osaat korjata kaikkea eteen tulevaa, olet etevä kippari; jos nöyrästi osaat kysyä ja kuunnella, olet matkapurjehtija-ainesta. Minä en osaa korjata kaikkea eteen tulevaa, mutta mieheni osaa, melkein kaikkea, ja jos ei ole osannut, on ollut pakko oppia, eli satamaan on aina päästy. Joskus harmittaa etten ehtinyt tai ymmärtänyt kysyä venenaapurilta vielä enemmän, mutta paljon olemme tietoa saaneet, ja yritämme antaa puolestamme sen mitä tiedämme.

Purjehdus on hetkeen tarttumista ja hetkessä elämistä, muuta ei voi.

torstai 18. toukokuuta 2017

Kalastusta purjeveneestä?

Salongin suurimmat ja helpoimmin avattavat säilytysluukut ovat täynnä mutteria ja ruuvia, meisselisarjaa ja avainsarjaa, porakonetta ja liimaputkiloa, nyöriä ja nippeliä. Ja kalastusvälineitä. Mutta yhtään kalansaalista ei ole paistettavakseni saatu. 

Käytiin ihan vieheliikkeessä kysymässä siivekkään asiantuntijan neuvoa, joka olkapäällä istuen opasti. Sirkutti kovin, vahinko ettei ymmärretty toisiamme.


Kaikenlaista on hankittu. Meiltä löytyy isoa ja pientä, syvänmeren ja matalan rannan syöttiä. Pehmeitä mustekalasyöttejä, rapalaa ja muuta. 


On vedetty syöttiä joka vauhdissa, yöllä ja päivällä, kaikilla merialueilla missä vene on kulkenut. Ankkurissakin pilkitty leivällä, makkaralla ja neonvärisillä syöttimadoilla. Ei nappaa. 


Ehkä pitää mennä lokinpoikakouluun kysymään vinkkejä. Lokinpojat oppivat jo alakoulussa verkon putsauksen jalon taidon.


Vaikka laiturinalus on kalaa täynnä, meidän haavi pysyy tyhjänä. Levää on saatu. Sitähän voisi kuivata ruoaksi?


Toistaiseksi olemme muiden kalaonnen varassa. Lokinpojan taas on pakko oppia kalastamaan onnistuneesti, ettei voimat ehdy niinkuin tällä pörhösulalla.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Pitkää legiä vai lyhyitä hyppyjä?

Itämeren etelärannalle voi hyvällä tuulella ja sopivalla miehistöllä kuulemma mennä pysähtymättä. Jos on kiire ja aikataulu ja muuta. Minä olen vaatinut pysähdyksiä, noin 30 tunnin legi kahteen mieheen/naiseen ja sitten tarvitsen lepoa. Kerran oli paluumatkalla aikataulu ja pikapysähdys piti tehdä Latvian joenmutkaan. 


Toinen pysähdys olikin sitten jo saaristossa, lähes kotona. On mukava siivota ja järjestellä venettä matkan jälkeen jo ennen kotisatamaan tuloa, jollain suojaisalla saaristoreitillä.


Tuulet määräävät tietenkin, mennäkö etelärannalle matalaa itärannikkoa, joka etelämpänä antaa suojaa vain dyynirantoja halkovien jokien aallonmurtajien sisällä, käydäkö vielä Kuurinkynkään dyynisuojelualueella vai suunnatako suoraan etelärannan hansakaupunkeihin.


Vai suojaista saaristoreittiä länsilaidalle, ja pitkien saarten suojassa alas kohti Tanskan hiekkapenkkejä. Kun sopiva tuuli tulee, kannattaa mennä vaan, käymättä kivoissa lähisaarissa. Yksi satamapysähdys vie yllättävän paljon matka-aikaa. Yön yli purjehdus, valoisana kesäyönä, jouduttaa pidemmälle, ja sitten voikin levähtää useamman yön jossakin mukavassa paikassa.


tiistai 27. joulukuuta 2016

Hyvän sataman määritelmä


Satamaan saapuminen on lahja. Innolla syöksymme sitä tutkimaan, ihastelemme tyytyväisinä. Mitä kaikkea täällä voi nähdä ja kokea! 

Ruokimme itsemme uusilla hajuilla, äänillä, maisemilla. Tapaamme uusia ihmisiä, saatamme saada jopa ystäviä. Pääsemme korjaamaan venelaitteiden rikkoutuneita osia, parantamaan kehitettäviä venetoimintoja. Syömme, nukumme. 

Jopa epämiellyttävä ankkuripaikka tai meluisa satamanurkka tuntuu lahjalta, jos matkaa edellisestä satamasta on ehtinyt kertyä väsyttävästi. Joidenkin satamien luo palaamme monta kertaa, toiset satamat eivät houkuttele enää, vaikka tarjosivatkin hetken lepoa.

Hyvän sataman määritelmä turvallisuuskriteerien täyttymisen jälkeen tuntuu vaikealta, jokaisella on omat mieltymyksensä. Mielestäni hyvä satama tarjoaa välttämättömän lisäksi upean auringonlaskun, mukavia uusia leikkikavereita, avuliaita venenaapureita ja satamakissan silitystä.

Satamat, jotka jäävät mieleen, ovat antaneet meille ainutlaatuisen luontokokemuksen, uudet ystävät tai harvinaisen pyyteettömän palvelun ongelmatilanteessa. Jotain sellaista siis, mitä ei voi ostaa, tilata tai teettää, vaan mikä syntyy ihmisten kohdatessa, luonnon kulkiessa omaa polkuaan, elämän suolan kiteytyessä.

Hyviä satamia kohti, antoisaa uutta purjehdusvuotta!

tiistai 29. marraskuuta 2016

Läpi kanavien alta siltojen

Tarvitsemme siltoihin yli 18 metrin alituskorkeuden, vettä tarvitsemme alle vähintään reilut pari metriä. Pääsemme mastoja kaatamatta Amsterdamista Goudan kautta Rotterdamiin. 
Reitti siltojen ali ja sulkujen läpi avautuu käsittääksemme joka yö. Etelästä pohjoiseen aikoville purjeveneille avataan yöllä siltoja, samoin pohjoisesta etelään aikoville. Veneet muodostavat tiiviin venekunnan (fleet), kulkevat kuin ankat jonossa tai kurjet aurassa tilanteesta riippuen. 
Keskellä reittiä yöllä pohjoisen ja etelän venekunnat ohittavat toisensa.
Sillat ja sulut avautuvat kukin vain hetkeksi, juuri siksi aikaa mitä venekunta reippaaseen läpimenoon tarvitsee. Ensimmäinen vene menee ali heti kun mahdollista, viimeisen maston alittaessa silta jo laskee alas. 
Amsterdamista etelään lähtöaika vaihtelee sen mukaan miten suuret rautatie- ja maantiesillat voidaan kulloinkin sulkea pariksi minuutiksi kerrallaan. Joskus lähtö klo 2 yöllä, toisinaan klo 4. Me pääsimme lähtemään puoliltaöin. 
Läpi öisen Amsterdamin alitimme kymmeniä siltoja sateessa. Olohuoneissa oli vielä siellä täällä valoja. Joku luki kirjaa nojatuolissa. Toiset keskustelivat. Silloin tällöin joku kääntyi ikkunaan, katsoi meidän venekuntaa, ja kääntyi jatkamaan mitä tekikään. Etenimme niin vauhdilla, ettemme ehtineet laskea siltoja tai pikkusulkuja. Jälleen silta, odotusvalo, paikoillanne, valmiit ja sitten valon vaihtuessa menoksi. 
Puoli kolme yöllä kylkikiinnitys pienen järven luona laituriin. Puoli viideltä yöllä avautuisi Schipholin lentokentän silta, se avautuu ehkä myös päivällä, mutta varmuudella joka yö. 
Hetki koiranunilepoa, ja sitten ylös kuin nuutunein uneton, vene irti ja venekuntamme jatkoi hiljaisuudessa järven poikki, asuinalueiden läpi, ja siellä se oli, lentokenttä, kanavan vedenpintaa alempana. 
Ja jatkoimme aina vaan. Nyt tärkein, Amsterdam, jonka läpi pääsi vain yöllä, oli takanapäin, ja aamun valjetessa venekuntaamme liittyi muitakin, pikkusatamapoukamissa levänneitä veneitä ja lapsemme heräsivät ihmettelemään maaseuduksi vaihtunutta maisemaa.
Päivällä me olimme jo uuvuksissa. Meille neuvottiin Goudan kaupunkia pysähdykseen. Erkanimme joukosta risteyksessä. Muut jatkoivat eteenpäin. Me menimme nukkumaan juustokaupungin kanavan laitaan.