torstai 18. toukokuuta 2017

Kalastusta purjeveneestä?

Salongin suurimmat ja helpoimmin avattavat säilytysluukut ovat täynnä mutteria ja ruuvia, meisselisarjaa ja avainsarjaa, porakonetta ja liimaputkiloa, nyöriä ja nippeliä. Ja kalastusvälineitä. Mutta yhtään kalansaalista ei ole paistettavakseni saatu. 

Käytiin ihan vieheliikkeessä kysymässä siivekkään asiantuntijan neuvoa, joka olkapäällä istuen opasti. Sirkutti kovin, vahinko ettei ymmärretty toisiamme.


Kaikenlaista on hankittu. Meiltä löytyy isoa ja pientä, syvänmeren ja matalan rannan syöttiä. Pehmeitä mustekalasyöttejä, rapalaa ja muuta. 


On vedetty syöttiä joka vauhdissa, yöllä ja päivällä, kaikilla merialueilla missä vene on kulkenut. Ankkurissakin pilkitty leivällä, makkaralla ja neonvärisillä syöttimadoilla. Ei nappaa. 


Ehkä pitää mennä lokinpoikakouluun kysymään vinkkejä. Lokinpojat oppivat jo alakoulussa verkon putsauksen jalon taidon.


Vaikka laiturinalus on kalaa täynnä, meidän haavi pysyy tyhjänä. Levää on saatu. Sitähän voisi kuivata ruoaksi?


Toistaiseksi olemme muiden kalaonnen varassa. Lokinpojan taas on pakko oppia kalastamaan onnistuneesti, ettei voimat ehdy niinkuin tällä pörhösulalla.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Pitkää legiä vai lyhyitä hyppyjä?

Itämeren etelärannalle voi hyvällä tuulella ja sopivalla miehistöllä kuulemma mennä pysähtymättä. Jos on kiire ja aikataulu ja muuta. Minä olen vaatinut pysähdyksiä, noin 30 tunnin legi kahteen mieheen/naiseen ja sitten tarvitsen lepoa. Kerran oli paluumatkalla aikataulu ja pikapysähdys piti tehdä Latvian joenmutkaan. 


Toinen pysähdys olikin sitten jo saaristossa, lähes kotona. On mukava siivota ja järjestellä venettä matkan jälkeen jo ennen kotisatamaan tuloa, jollain suojaisalla saaristoreitillä.


Tuulet määräävät tietenkin, mennäkö etelärannalle matalaa itärannikkoa, joka etelämpänä antaa suojaa vain dyynirantoja halkovien jokien aallonmurtajien sisällä, käydäkö vielä Kuurinkynkään dyynisuojelualueella vai suunnatako suoraan etelärannan hansakaupunkeihin.


Vai suojaista saaristoreittiä länsilaidalle, ja pitkien saarten suojassa alas kohti Tanskan hiekkapenkkejä. Kun sopiva tuuli tulee, kannattaa mennä vaan, käymättä kivoissa lähisaarissa. Yksi satamapysähdys vie yllättävän paljon matka-aikaa. Yön yli purjehdus, valoisana kesäyönä, jouduttaa pidemmälle, ja sitten voikin levähtää useamman yön jossakin mukavassa paikassa.


tiistai 27. joulukuuta 2016

Hyvän sataman määritelmä


Satamaan saapuminen on lahja. Innolla syöksymme sitä tutkimaan, ihastelemme tyytyväisinä. Mitä kaikkea täällä voi nähdä ja kokea! 

Ruokimme itsemme uusilla hajuilla, äänillä, maisemilla. Tapaamme uusia ihmisiä, saatamme saada jopa ystäviä. Pääsemme korjaamaan venelaitteiden rikkoutuneita osia, parantamaan kehitettäviä venetoimintoja. Syömme, nukumme. 

Jopa epämiellyttävä ankkuripaikka tai meluisa satamanurkka tuntuu lahjalta, jos matkaa edellisestä satamasta on ehtinyt kertyä väsyttävästi. Joidenkin satamien luo palaamme monta kertaa, toiset satamat eivät houkuttele enää, vaikka tarjosivatkin hetken lepoa.

Hyvän sataman määritelmä turvallisuuskriteerien täyttymisen jälkeen tuntuu vaikealta, jokaisella on omat mieltymyksensä. Mielestäni hyvä satama tarjoaa välttämättömän lisäksi upean auringonlaskun, mukavia uusia leikkikavereita, avuliaita venenaapureita ja satamakissan silitystä.

Satamat, jotka jäävät mieleen, ovat antaneet meille ainutlaatuisen luontokokemuksen, uudet ystävät tai harvinaisen pyyteettömän palvelun ongelmatilanteessa. Jotain sellaista siis, mitä ei voi ostaa, tilata tai teettää, vaan mikä syntyy ihmisten kohdatessa, luonnon kulkiessa omaa polkuaan, elämän suolan kiteytyessä.

Hyviä satamia kohti, antoisaa uutta purjehdusvuotta!

tiistai 29. marraskuuta 2016

Läpi kanavien alta siltojen

Tarvitsemme siltoihin yli 18 metrin alituskorkeuden, vettä tarvitsemme alle vähintään reilut pari metriä. Pääsemme mastoja kaatamatta Amsterdamista Goudan kautta Rotterdamiin. 
Reitti siltojen ali ja sulkujen läpi avautuu käsittääksemme joka yö. Etelästä pohjoiseen aikoville purjeveneille avataan yöllä siltoja, samoin pohjoisesta etelään aikoville. Veneet muodostavat tiiviin venekunnan (fleet), kulkevat kuin ankat jonossa tai kurjet aurassa tilanteesta riippuen. 
Keskellä reittiä yöllä pohjoisen ja etelän venekunnat ohittavat toisensa.
Sillat ja sulut avautuvat kukin vain hetkeksi, juuri siksi aikaa mitä venekunta reippaaseen läpimenoon tarvitsee. Ensimmäinen vene menee ali heti kun mahdollista, viimeisen maston alittaessa silta jo laskee alas. 
Amsterdamista etelään lähtöaika vaihtelee sen mukaan miten suuret rautatie- ja maantiesillat voidaan kulloinkin sulkea pariksi minuutiksi kerrallaan. Joskus lähtö klo 2 yöllä, toisinaan klo 4. Me pääsimme lähtemään puoliltaöin. 
Läpi öisen Amsterdamin alitimme kymmeniä siltoja sateessa. Olohuoneissa oli vielä siellä täällä valoja. Joku luki kirjaa nojatuolissa. Toiset keskustelivat. Silloin tällöin joku kääntyi ikkunaan, katsoi meidän venekuntaa, ja kääntyi jatkamaan mitä tekikään. Etenimme niin vauhdilla, ettemme ehtineet laskea siltoja tai pikkusulkuja. Jälleen silta, odotusvalo, paikoillanne, valmiit ja sitten valon vaihtuessa menoksi. 
Puoli kolme yöllä kylkikiinnitys pienen järven luona laituriin. Puoli viideltä yöllä avautuisi Schipholin lentokentän silta, se avautuu ehkä myös päivällä, mutta varmuudella joka yö. 
Hetki koiranunilepoa, ja sitten ylös kuin nuutunein uneton, vene irti ja venekuntamme jatkoi hiljaisuudessa järven poikki, asuinalueiden läpi, ja siellä se oli, lentokenttä, kanavan vedenpintaa alempana. 
Ja jatkoimme aina vaan. Nyt tärkein, Amsterdam, jonka läpi pääsi vain yöllä, oli takanapäin, ja aamun valjetessa venekuntaamme liittyi muitakin, pikkusatamapoukamissa levänneitä veneitä ja lapsemme heräsivät ihmettelemään maaseuduksi vaihtunutta maisemaa.
Päivällä me olimme jo uuvuksissa. Meille neuvottiin Goudan kaupunkia pysähdykseen. Erkanimme joukosta risteyksessä. Muut jatkoivat eteenpäin. Me menimme nukkumaan juustokaupungin kanavan laitaan.


keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Valaiden ja delfiinien valtakunta

Biskaja on syvä lahti Atlantin itärannalla, sen syvyys on kilometrejä, meidän reitillä 4-5 kilometriä. Siinä mahtaa kölin alla olla elämää monessa kerroksessa. Välillä ajattelin, että me vain lainaamme hetken tätä reittiä, olemme vieraita täällä. 


Toisin kuin Itämerellä tai Englannin kanaalissa, joita laivareitit halkaisevat ristiin rastiin, kaistoineen ja kaistojen poikki, täällä ei laivoja näkynyt. Ei päivällä eikä yöllä. Ei tutkassa eikä horisontissa. Ei kertaakaan kolmen vuorokauden aikana. Kalastajatkin pyydyksineen pysyivät rantojen lähellä, matalilla alueilla.


Täällä purjehdimme delfiinien ja valaiden valtakunnassa. Pitkäkölisen pullukkamme pohja oli punainen, mikä ilmeisesti on hyvä väri valaiden kannalta, eivät ehkä niin helposti miellä venettämme toiseksi valaaksi kuin esimerkiksi sinipohjaista. 


Autiona meri ei näyttäytynyt. Eviä, puhallussuihkuja, puhinaa, päivittäin delfiinejä veneen vieressä leikkimässä virtauksissa ja aalloissa. Piti oppia katsomaan aalloista poikkeavia asioita löytääkseen evät ja selät ruokailevasta valaslaumasta, mikä ei joka kelissä onnistu. 


Upeita suuria delfiinejä ilmestyi itäisestä horisontista aamulla. Niillä oli kiire, olivatkohan kalaan menossa? Niitä näkyi veden roiskuessa vuoroin kokonaan ilmassa, vuoroin ne painuivat veden alle. Ilmeisesti näin ne pääsevät täyteen vauhtiin. 


Neljännesmailin päässä keulastamme porhaltavasta kymmenien pullonokkadelfiinien laumasta yksi sai tehtäväksi tulla tarkistamaan veneemme. Se erkani laumasta ja kääntyi takaisin ja meitä kohti. Parissa sekunnissa se sukelsi kölimme ali ja syöksyi sitten takaisin laumaan, joka alkoi jo kadota läntiseen horisonttiin. 


Kerran mietin, kuinka voisi valaalle sanoa, anteeksi, emme halua häiritä, jatkamme matkaa. Olin juuri tullut vahtiin kannelle, päätin sammuttaa koneen ja katsoa kuinka purjeet meitä kuljettaisivat. Koneen ääni vaikeni, oli muutaman sekunnin hiljaisuus. Valaan kohina alkoi jossain lähellä mainingin takana. Tai murina, se oli suuren valaan pitkä matala korahdus, kymmenen sekunnin mittainen, voimakas, pelottavan voimakas ja läheltä. Hälytin hiljaa kaikki kannelle. 


Ääni kuului taas, näimme valaan selkää. Sama pitkä varoitusääneltä meistä tuntuva matala kohina toistui usein. Emme nähneet puhallussuihkua, maininkien salliessa selkää näimme pari kertaa. Se näytti veden pinnassa olevalta laakealta tummalta luodolta. Äänestä kuulimme, että vähitellen ohitimme sen, valas pysyi paikallaan. Näimme sen valtavan jalanjäljen, tyynen alueen meren pinnassa. Ehkä sillä oli lauma tai poikaset lähellä, ehkä paikka oli erinomainen ruokailuun. En tiedä, haluaisin kuulla vastaavan korinaäänen, kysyä tutkijoilta mitä se merkitsee. Olin kohtaamisesta järkyttynyt ja vaikuttunut. Joku valtavan suuri eläin oli puhunut.


Kohtaamiset jäivät mieleen, pysyvät ajatuksissa vieläkin, eivätkä unohdu. Olisiko pitänyt heti laittaa kone takaisin päälle, entä väistäminen, tätä valasta oli vaikea havaita, ei suihkutellut eikä heittänyt pyrstöä, valas ei näy tutkassa. Ehkä toimimme oikein, ohitimme, käynnistimme sitten koneen, oliko tässä mahdollinen vaaratilanne vai ei, kuinka sen selvittää. 

Mitä kaikkea valaiden ja delfiinien mielissä liikkuu, mitä ne tietävät ja ajattelevat meistä purjehtijoista?


Parhaimmat kuvat tallensimme omin silmin. Maininki oli suuri, vene kallistui, kameran vakaus ja tarkennuskyky eivät riittäneet, että olisimme valokuvasta voineet tunnistaa lajeja. 


Olin niin onnellinen, kun näin aina uudestaan lasteni kasvoilla hymyn ja tyytyväisyyden: "Delfiinejä, äiti, ne tulivat taas, ne on samat kuin aamulla!" Mikä ilo, kun villieläin tulee uudestaan, pyyteettömästi tervehtimään, ihan veneen kylkeen leikkimään, viipyy kanssamme pitkään. Silloin elämä on ihmeellisen ihanaa.



keskiviikko 24. elokuuta 2016

Maihinnousu Ria de Barquero, Biskajan ranta, Galicia

Ja niin me olimme, vihdoin, purjehtimassa kurssi suoraan kohti etelää. Helsingistä lähdöstä oli kulunut jo ehkä kahdeksan viikkoa. Reipasta purjehdusta pitkillä legeillä Itämerellä, viikko odottelua Saksassa korjaustöiden takia, kelin odottelua Pohjanmeren rannalla, kelin odottelua Englannin etelärannalla, sadetta, matalapaineita, perhemiehistölle ei niin järkeviä tuuliolosuhteita. Mutta nyt olimme päässeet Bretagnen niemestä Biskajalle, viime viikkoina vallinneen matalapainerajan eteläpuolelle.


Itämeren pohjoispuolelta lähteville purjehtijoille tämä on tietynlainen voitto, tänne asti on porskutettu vallitsevien vastatuulten lomitse, tästä eteenpäin vuorovesivirrat helpottuvat, ja tuulen suunnan tulisi olla suotuisampi, myös lämpötila on miellyttävämpi, tuplapipon sijaan voi alkaa pitää leveälieristä aurinkohattua, ehkä piankin, ei vielä kuitenkaan.


Alla vettä viitisen kilometriä. Ei tarvinnut tutkia herkeämättä tuulitietoja, mittailla maileja itään tai länteen, olimme perillä. Tai niin purjehtija sen käsittää - perillä ollaan, kun voi rauhoittua, keli ja aikataulu ei vaivaa, kaikki veneessä toimii. Olimme keskellä Biskajan lahtea, kohteena LaCoruna. Vuorotellen aurinko ja kuu hoitivat oman osuutensa vuorokausirytmissä. Tuuli tuli, yltyi, laantui ja meni oman mielensä mukaan, useimmiten kuitenkin aina samasta suunnasta, sieltä lännen puolelta, yllättäen tai poco a poco, aallot kulkivat sinne ja mainingit tänne. Delfiinit kävivät tsekkaamassa veneemme kalastusretkellään, valaat suihkuttivat ja puhkuivat.


Kippari ilmoitti, että pian pitäisi tehdä päätös suunnasta, nyt olimme menossa johonkin kohtaan Espanjan pohjoisrannikkoa, emmekä ollenkaan luoteisniemen suuntaan. Hän oli katsonut kartasta kaupunkeja, ja niin minäkin omalla vahtivuorollani, tosin myös ankkuripaikkoja. Kolme päivää ja kolme yötä olisi matka suunnilleen tuohon rannikolle, mihin keula nyt osoitti. lännemmäksi LaCorunaan pitäisi vähän hiljentää vauhtia, että mentäisiin vielä neljäs yö, kun pimeässä ei oikein viitsi satamaan ajaa, kalapyydykset ja manööverit ja kaikki. Ja sitten on tuo Gijonin kaupunki, sinnekin pitäisi mennä neljäs yö. Gijon voisi olla kiva. Johon minä sanoin, että on täällä näitä vuonoja, joissa on satamapaikkoja, katso nyt. Perhemiehistömme jaksaa paremmin kun matka on lyhyempi. Ja löytyi kivannäköinen vuono, jonne ehdittäisiin kolmantena päivänä, jossa näytti olevan joku uimaranta ainakin nimensä puolesta. Ja joka oli suunnilleen senhetkisessä suunnassamme.


Emme olleet ehtineet ennen Suomesta lähtöä tavata purjehtijakavereitamme, joilla olisi ollut kerrottavaa näistä alueista. Lähtövalmistelut ja muut arjen pyöritysasiat veivät aikaamme, oli kaikenlaista junailtavaa logistisesti ja muutenkin. Joten täysin sattumanvaraisesti päädyimme Barqueron vuonoon (Ria de Barquero, Puerto de Vicedo). Gijon ja itäisemmät pohjoisrannikon ankkuripaikat, joista tuossa hyvä linkki (jonka löysin jälkeenpäin kotona nettiyhteyden parissa), jäivät näkemättä, mikä harmitti kipparia, mutta valintoja on purjehtijan tehtävä. Galician vuonoista samaisen kirjoittajan koonti löytyy täältä. Vicedon pikkukaupungin satama vuonon perällä näytti liian matalalta meille, emme nähneet siellä suurempia purjeveneitä, mutta pyörimme vuonon suojissa tutkien kartan ankkuripaikkoja, joita tämän vuonon varrella oli kuusi, kunnes päätimme ankkuroida uimarantalahdelle.


Olimme saapuneet perille. Lapset olivat päässeet toivomaansa etelään, jossa on lämmintä. Onneksemme alueelle tyypilliset pilvilautat ja sateet olivat tänään poissa, tuuli oli leuto. Sää suosi kokemustamme paratiisiin saapumisesta. Jyrkät kalliot luolineen, vihreine rehevine kasvustoineen ja hopeisine eukalyptuspensaineen reunustivat hiekkarantaa, jonne alkoi kerääntyä kauniin päivän viettäjiä. Vesi oli kirkasta, turkoosia. Mainingit kohisivat rantahiekkaan verkkaan, kaukaa Atlantilta. Linnut visersivät. Kaukana olivat Englannin kanaalin matalapaineet, sateet ja hiuksia repivät tuulet.


Vaikka väsymys minulla ja kipparilla oli melkoinen 72 tunnin purjehduksen jälkeen, laskimme kumiveneen, päristimme rannalle kaksitahtisella ja astuimme maihin Iberian niemimaalle. Playa de Xilloy sai kunnian olla maihinnousupaikkamme. Lapset olivat löytöretkeilijöitä, tutkivat kaikki paikat, ihmettelivät kaikkea. Niin mekin. Tämä oli kesä. Pipon sai unohtaa, täällä tarkeni. Vesi ei kovin lämmintä ollut, mutta kyllä siinä hetken ui. Laskuvesi paljasti simpukkaröykkiöt ja reitit jännittäviin luoliin, joissa pojat seikkailivat.


Uimarantaretken ja päiväunien jälkeen siirryimme vastarannalle länsituulilta suojaisempaan ankkuripaikkaan, muutamasta talosta (tai ehkä taloja oli kymmenen, koska rannan poijuissa oli reilu kymmenen jollaa) koostuvan Bares-nimisen kylän kupeeseen. Siinä Capo de Baresissa oli lisäksemme ankkurissa hollantilainen ja skottilainen purjevene. Kumiveneellä maihin tutkimaan, ja kylästä löytyi jopa kolme meriruokiin painottuvaa ravintolaa, eri tasoista. Ruoka-aika alkoi vasta myöhemmin, istuimme rannalla ja kiersimme kylän kadun odotellessamme. Valitsimme ravintolan, jossa oli eniten asiakkaita. tarjoilija ei puhunut englantia, vaikka menu oli englanniksi, mutta saimme tilauksen tehtyä. Mustekalaa, äyriäisiä, jotakin kalaa, perunoita ja juotavat. Kyllä ruoka maistui meille jokaiselle. Pojat söivät itsensä kylläisiksi.





torstai 26. toukokuuta 2016

Mitä matkapurjehdus meille tarkoittaa?

Harrastamme matkapurjehdusta, ja tämä harrastus syrjäyttää jopa puutarhanhoidon minulla, viulunsoittoa se ei estä. Vene on toinen kotimme. Käytämme vapaa-aikamme ensisijaisesti veneessä. 

Veneemme on Colin Archer, tehty koviin olosuhteisiin. Minusta kippari on hyvin varustellut veneemme, jos jätetään purjehdustekniset yksityiskohdat, niin näin perhenäkökulmasta asumme hyvin veneessä; voimme käyttää suihkua, jääkaappia, katsoa telkkaria, ladata pädejä ja kännyköitä – kuten kotona. Lapsena vietin kesät mökillä saaressa, jossa juomavesi kannettiin jostakin, pesuvesi pumpattiin järvestä, öljylamppu valaisi, puhelut hoidettiin soutumatkan päässä maatalon työhuoneessa - kunnes tuli iso matkapuhelin. Joten tällä kokemuksella veneessä on minusta erinomaiset mukavuudet. Veneessämme on kaikki tarvittavat hätävarusteet, lisäksi matkapurjehdusta helpottavia varusteita kuten autopilotti eli veneen suunnan pitävä ohjain. 

Veneemme liikkuu säiden ja olosuhteiden mukaan. Olosuhteiksi lasketaan tässä myös perhemiehistön hyvinvointi. Purjehdimme joskus päivän matkoja, joskus useamman vuorokauden pysähtymättä, jotta pääsemme eteenpäin. Matkanopeus on 6 solmua eli noin 11 km/h.


Reittivalinta tehdään lähtöpäivänä, reitti ja lähtöaika valitaan sään mukaan. Itämerellä länsituulet vallitsevat, eikä vastatuuleen voi purjehtia. Seuraamme kansainvälisiä merisääpalveluita. Sääennusteet merelle ovat nykyään tarkkoja ja melko luotettavia, usein tuulten nopeus meidän kokemuksen mukaan kuitenkin ilmoitetaan hieman alakanttiin. Millään muulla säätilalla ei yleensä ole merkitystä kuin tuulen suunnalla ja voimakkuudella. Englannin kanaalissa ja muualla Atlantin rannikoilla vuoroveden virtausvoimakkuus ja -suunta vaikuttavat matkantekoon.

Kerran odotimme Lappeenrannassa 5 vrk lähtöä veneessä, kunnes päätimme mennä Saimaan kanavaan – kuitenkin Viipurinlahdella keli oli vielä edelleen kova, tuuli oli tyyntynyt myrskystä navakaksi, mutta myrskyn mainingit velloivat vielä Suomenlahdelta meitä vasten ikävästi ja voimia vieden.

Tarvitsemme pitkän ylityksen tai kovan merenkäynnin jälkeen lepoaikaa satamassa, jotta saamme kerättyä taas voimia, syötyä ja nukuttua kunnolla. Satamassa ollaan päivästä viikkoon. Samalla lasten kanssa on mahdollisuus tutustua uuteen ympäristöön, ehkä uusi kieli ja kulttuuri, uusi geologia ja kasvisto, uudet linnut ja kalat. Joka satamassa toistuu rutiinit: ympäristön tutkiminen, puistoja, museoita, nähtävyyksiä, ruokakaupassa asiointi ja mahdollisesti veneen huoltoa. Potkulautailemme, uimme tai jalkapalloilemme, ongimme. Lisäksi saatamme tutustua naapuriveneisiin, joista voi hyvällä onnella löytyä samanikäisiä leikkikavereita joiden kanssa leikitään kielimuurista huolimatta meidän ja heidän veneessä.

Merellä, kun vene kulkee eteenpäin, aikuiset hoitavat vahtivuorot nonstop, lapset pitävät kiinni päivärytmistään hammaspesuineen ja aamupaloineen. Leikkivät, katsovat elokuvaa, auttavat päivittäisissä töissä (siivous, ruoanlaitto, tavaroiden pitäminen järjestyksessä), auttavat kansitöissä (tähystys, sään tutkiminen, köysityöt, ohjaaminen, purjeiden nosto). Ja merellä olo, se on parasta purjehduksessa lastenkin mielestä!

”Matkapurjehdus elämäntapana” -facebook-sivuja saatan purjehduskaudella päivittää ahkerammin kuin tätä blogia, kuka tietää, en mene lupaamaan mitään.