No, aloitetaan vaikka Viron saaristosta, jossa mukavassa tuulessa on miellyttävä purjehtia satamasta toiseen, mantereen nykyajasta saarten menneisyyteen, kyläpahasesta kaupungin hälinään. Siinä mukavassa sivutuulessa voi nauttia matalien lahtien aalloista.
Horisonttiin tähystystäessä tulee pitkällä legillä joskus tunne, että tähän voisi torkahtaa. Vene kun kulkee itsekseen, purjeet vetävät ja ruokakin maittoi. Mutta annas olla, virolaisten kalastajien pyydykset vaanivat kokematonta kalaa - ja purjehtijaakin. Merkkaamattomina. Tai onhan niissä joku tynnyri kellumassa, sellainen, että horisontista ei ainakaan näy, lähempänä saattaa tyynellä huomata. Mutta kuinka nyt täällä tyyntä olisi, jatkuvissa länsituulissa, jotka pyyhkäisevät matalien saarten ja suurten lahtien yli.
Sitä pitää olla tiirailemassa horisontin lisäksi lähemmäs, ihan veden pintaan, joka hetki valmiina siirtämään kurssia, sillä ei noita tynnyreitä kovin kaukaa näe, olisiko tuossa kuvassa sellaiset 50 metriä etäisyyttä. Piti siis mennä läheltä, että saatiin kuva. Hurjaa olisi kolahtaa tuohon rysään purjeveneellä.
Ihan laivaväylällä ei noita rysiä näkynyt, mutta jonkun verran sitä purjehtiessa haluaa kurssia oikaista. Kun on kartat ja kaikki, siinä jos lukee fishing area, se on suomeksi kierrä alue tai aloita tarkka tähystys. Hyvä, että näistä kuvien rysistä purjehtijakollega meitä varoitti etukäteen. Minusta tässä kohtaa ei ollut erityistä kalastusaluemerkintää, mutta olin vapaavahdissa eli lasten kanssa kannen alla, joten ei siitä enempää.
Horisonttiin tähystystäessä tulee pitkällä legillä joskus tunne, että tähän voisi torkahtaa. Vene kun kulkee itsekseen, purjeet vetävät ja ruokakin maittoi. Mutta annas olla, virolaisten kalastajien pyydykset vaanivat kokematonta kalaa - ja purjehtijaakin. Merkkaamattomina. Tai onhan niissä joku tynnyri kellumassa, sellainen, että horisontista ei ainakaan näy, lähempänä saattaa tyynellä huomata. Mutta kuinka nyt täällä tyyntä olisi, jatkuvissa länsituulissa, jotka pyyhkäisevät matalien saarten ja suurten lahtien yli.
Sitä pitää olla tiirailemassa horisontin lisäksi lähemmäs, ihan veden pintaan, joka hetki valmiina siirtämään kurssia, sillä ei noita tynnyreitä kovin kaukaa näe, olisiko tuossa kuvassa sellaiset 50 metriä etäisyyttä. Piti siis mennä läheltä, että saatiin kuva. Hurjaa olisi kolahtaa tuohon rysään purjeveneellä.
Ihan laivaväylällä ei noita rysiä näkynyt, mutta jonkun verran sitä purjehtiessa haluaa kurssia oikaista. Kun on kartat ja kaikki, siinä jos lukee fishing area, se on suomeksi kierrä alue tai aloita tarkka tähystys. Hyvä, että näistä kuvien rysistä purjehtijakollega meitä varoitti etukäteen. Minusta tässä kohtaa ei ollut erityistä kalastusaluemerkintää, mutta olin vapaavahdissa eli lasten kanssa kannen alla, joten ei siitä enempää.
Onneksi emme menneet rysään pimeällä. Pimeänavigoinnissa on monia asioita, mitä laivurikursseilla ei kerrota. Rysien lisäksi vastaan voi tulla pimeä purjevene.
Joku vuosi sitten tehtiin pitkä legi Pärnu-Utö, ja satuttiin loppukesän yönä menemään Saarenmaan ja mantereen välissä, merkatulla väylällä. Väylämerkit tarkistin valonheittimellä, sillä kohtaa niissä ei ollut valoa, olisikohan jo nykyään. Merkkejä valolla haravoidessani piti katsoa uudestaan, tarkistaa kartasta, ei tuossa pitäisi luotoa olla, jotakin siinä kyllä oli. Herätin kipparin, otin kierroksia pois koneesta, ja yhdessä haravoimme valolla tienoota. Oli siellä jotakin, muttei enää samassa paikassa. Se oli pieni paikallinen purjevene. Ilman valoja. Tai oli sillä valo, sitten kun olimme sen ohittaneet, sillä oli pienen pieni öljylampun tuikku sitloodassa varmaan vaan kartanlukuvalona. Se näki kyllä meidän kulkuvalot ja väisti väylän ulkopuolelta meidät.
Lintujen muuttoa on mahtava seurata purjeveneestä. Onneksi niihin ei voi törmätä. Ajelehtivia lautoja näkyy silloin tällöin, merellä ja Saimaalla, kerran taisi kolahtaa kylkeen, ei tehnyt jälkeä. Kyllästetty lauta tai kuormalavasta irronnut laudanpätkä kelluu hyvin, muttei sitä voi kovinkaan kaukaa nähdä. Saimaalla kelluu myös joskus uppotukkeja, juuri vedenpinnan alapuolella, niitä ei mitenkään voi nähdä kuin tuurilla.
Joku vuosi sitten tehtiin pitkä legi Pärnu-Utö, ja satuttiin loppukesän yönä menemään Saarenmaan ja mantereen välissä, merkatulla väylällä. Väylämerkit tarkistin valonheittimellä, sillä kohtaa niissä ei ollut valoa, olisikohan jo nykyään. Merkkejä valolla haravoidessani piti katsoa uudestaan, tarkistaa kartasta, ei tuossa pitäisi luotoa olla, jotakin siinä kyllä oli. Herätin kipparin, otin kierroksia pois koneesta, ja yhdessä haravoimme valolla tienoota. Oli siellä jotakin, muttei enää samassa paikassa. Se oli pieni paikallinen purjevene. Ilman valoja. Tai oli sillä valo, sitten kun olimme sen ohittaneet, sillä oli pienen pieni öljylampun tuikku sitloodassa varmaan vaan kartanlukuvalona. Se näki kyllä meidän kulkuvalot ja väisti väylän ulkopuolelta meidät.
Lintujen muuttoa on mahtava seurata purjeveneestä. Onneksi niihin ei voi törmätä. Ajelehtivia lautoja näkyy silloin tällöin, merellä ja Saimaalla, kerran taisi kolahtaa kylkeen, ei tehnyt jälkeä. Kyllästetty lauta tai kuormalavasta irronnut laudanpätkä kelluu hyvin, muttei sitä voi kovinkaan kaukaa nähdä. Saimaalla kelluu myös joskus uppotukkeja, juuri vedenpinnan alapuolella, niitä ei mitenkään voi nähdä kuin tuurilla.
Entä jos aallokossa tulee esiin laivahylyn keula? Suomen vesillä hylyt on onneksi merkattu, eikä tämä kuva meidän rannikolta olekaan. Suomenlahdelta kuitenkin.
Kelluva ajelehtiva verkonretale tarttui kerran potkuriin, kun ajelin koneella aamuviideltä keskellä Englannin kanaalia. Olimme hetkessä ohjailukyvyttömiä, tyynessä, vilkkaalla liikenneväylällä, vuorovesivirtojen alueella. Ei muuta kuin kipparille hätäherätys, sängystä suoraan veteen sukeltamaan ja puukolla sahaamaan verkkoa irti. Vesi oli kymmenasteista. Monta kertaa kippari pulahti pinnalle keräämään voimia, ja sukelsi taas uudestaan. Pelkäsin eniten kipparin kangistumista, hänen selässään oli jo kylmän laikkuja, miten olisin hänet yksin saanut nostettua. Verkko irtosi ja kippari pääsi avaruuspeitteeseen ja makuupussiin. Ainoa kerta kun avaruuspeitettä todella on tarvittu. Myöhemmin kippari sai neuvon, että potkuriakselin ympäri kiristynyt köysi lähtee parhaiten rautasahalla.
Kelluva ajelehtiva verkonretale tarttui kerran potkuriin, kun ajelin koneella aamuviideltä keskellä Englannin kanaalia. Olimme hetkessä ohjailukyvyttömiä, tyynessä, vilkkaalla liikenneväylällä, vuorovesivirtojen alueella. Ei muuta kuin kipparille hätäherätys, sängystä suoraan veteen sukeltamaan ja puukolla sahaamaan verkkoa irti. Vesi oli kymmenasteista. Monta kertaa kippari pulahti pinnalle keräämään voimia, ja sukelsi taas uudestaan. Pelkäsin eniten kipparin kangistumista, hänen selässään oli jo kylmän laikkuja, miten olisin hänet yksin saanut nostettua. Verkko irtosi ja kippari pääsi avaruuspeitteeseen ja makuupussiin. Ainoa kerta kun avaruuspeitettä todella on tarvittu. Myöhemmin kippari sai neuvon, että potkuriakselin ympäri kiristynyt köysi lähtee parhaiten rautasahalla.
Purjehtijan paras apu matalilla ja karikkoisilla saaristovesillä on keskiyön aurinko. Näin komeasti se paistaa pohjoisesta juhannuksen tienoilla.
Yhden fendarin poimin jonkun latvialaisen sataman edessä kyytiin, se ei ollut kovinkaan kauaa kellunut, mutta ei meillä ollut mahdollisuutta palauttaa sitä jo horisonttiin kadonneelle veneelle, josta se mitä ilmeisemmin oli tippunut. Tästä kelluvia esineitä -aiheesta olisi vaikka kuinka lisää juttua. Jätetään loput tarinat rantanuotion äärelle.
Valoisina kesäöinä satamasta voi lähteä ja sinne voi saapua turvallisesti. Kunhan pitää huolta, ettei ole itse liian väsynyt. Tähän satamaan saavuimme keskiyön auringossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti