keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Valaiden ja delfiinien valtakunta

Biskaja on syvä lahti Atlantin itärannalla, sen syvyys on kilometrejä, meidän reitillä 4-5 kilometriä. Siinä mahtaa kölin alla olla elämää monessa kerroksessa. Välillä ajattelin, että me vain lainaamme hetken tätä reittiä, olemme vieraita täällä. 


Toisin kuin Itämerellä tai Englannin kanaalissa, joita laivareitit halkaisevat ristiin rastiin, kaistoineen ja kaistojen poikki, täällä ei laivoja näkynyt. Ei päivällä eikä yöllä. Ei tutkassa eikä horisontissa. Ei kertaakaan kolmen vuorokauden aikana. Kalastajatkin pyydyksineen pysyivät rantojen lähellä, matalilla alueilla.


Täällä purjehdimme delfiinien ja valaiden valtakunnassa. Pitkäkölisen pullukkamme pohja oli punainen, mikä ilmeisesti on hyvä väri valaiden kannalta, eivät ehkä niin helposti miellä venettämme toiseksi valaaksi kuin esimerkiksi sinipohjaista. 


Autiona meri ei näyttäytynyt. Eviä, puhallussuihkuja, puhinaa, päivittäin delfiinejä veneen vieressä leikkimässä virtauksissa ja aalloissa. Piti oppia katsomaan aalloista poikkeavia asioita löytääkseen evät ja selät ruokailevasta valaslaumasta, mikä ei joka kelissä onnistu. 


Upeita suuria delfiinejä ilmestyi itäisestä horisontista aamulla. Niillä oli kiire, olivatkohan kalaan menossa? Niitä näkyi veden roiskuessa vuoroin kokonaan ilmassa, vuoroin ne painuivat veden alle. Ilmeisesti näin ne pääsevät täyteen vauhtiin. 


Neljännesmailin päässä keulastamme porhaltavasta kymmenien pullonokkadelfiinien laumasta yksi sai tehtäväksi tulla tarkistamaan veneemme. Se erkani laumasta ja kääntyi takaisin ja meitä kohti. Parissa sekunnissa se sukelsi kölimme ali ja syöksyi sitten takaisin laumaan, joka alkoi jo kadota läntiseen horisonttiin. 


Kerran mietin, kuinka voisi valaalle sanoa, anteeksi, emme halua häiritä, jatkamme matkaa. Olin juuri tullut vahtiin kannelle, päätin sammuttaa koneen ja katsoa kuinka purjeet meitä kuljettaisivat. Koneen ääni vaikeni, oli muutaman sekunnin hiljaisuus. Valaan kohina alkoi jossain lähellä mainingin takana. Tai murina, se oli suuren valaan pitkä matala korahdus, kymmenen sekunnin mittainen, voimakas, pelottavan voimakas ja läheltä. Hälytin hiljaa kaikki kannelle. 


Ääni kuului taas, näimme valaan selkää. Sama pitkä varoitusääneltä meistä tuntuva matala kohina toistui usein. Emme nähneet puhallussuihkua, maininkien salliessa selkää näimme pari kertaa. Se näytti veden pinnassa olevalta laakealta tummalta luodolta. Äänestä kuulimme, että vähitellen ohitimme sen, valas pysyi paikallaan. Näimme sen valtavan jalanjäljen, tyynen alueen meren pinnassa. Ehkä sillä oli lauma tai poikaset lähellä, ehkä paikka oli erinomainen ruokailuun. En tiedä, haluaisin kuulla vastaavan korinaäänen, kysyä tutkijoilta mitä se merkitsee. Olin kohtaamisesta järkyttynyt ja vaikuttunut. Joku valtavan suuri eläin oli puhunut.


Kohtaamiset jäivät mieleen, pysyvät ajatuksissa vieläkin, eivätkä unohdu. Olisiko pitänyt heti laittaa kone takaisin päälle, entä väistäminen, tätä valasta oli vaikea havaita, ei suihkutellut eikä heittänyt pyrstöä, valas ei näy tutkassa. Ehkä toimimme oikein, ohitimme, käynnistimme sitten koneen, oliko tässä mahdollinen vaaratilanne vai ei, kuinka sen selvittää. 

Mitä kaikkea valaiden ja delfiinien mielissä liikkuu, mitä ne tietävät ja ajattelevat meistä purjehtijoista?


Parhaimmat kuvat tallensimme omin silmin. Maininki oli suuri, vene kallistui, kameran vakaus ja tarkennuskyky eivät riittäneet, että olisimme valokuvasta voineet tunnistaa lajeja. 


Olin niin onnellinen, kun näin aina uudestaan lasteni kasvoilla hymyn ja tyytyväisyyden: "Delfiinejä, äiti, ne tulivat taas, ne on samat kuin aamulla!" Mikä ilo, kun villieläin tulee uudestaan, pyyteettömästi tervehtimään, ihan veneen kylkeen leikkimään, viipyy kanssamme pitkään. Silloin elämä on ihmeellisen ihanaa.