keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Sinisen hetken hiljaisuus

Päätimme lähteä aamuyöllä. Meri oli epätodellisen tyyni, koko maisema oli pysähtynyt kuin maalauksessa. oli juuri se aika kesäyöstä, kun luonto lepää vielä hetken ennen yön vaihtumista aamuksi ja uudeksi päiväksi.


”Ei käynnistetä konetta, työnnä meidät laiturista”, käski kippari. Potkaisin meidät liikkeelle, vene liukui ääneti, kuin näkymätön virta veisi, ja vasta muutaman sadan metrin päässä käynnistimme koneen, vaikka tätä unohtumatonta aamun hiljaisuutta olisi vielä voinut kuunnella. 

Pian taivaanranta alkoi punertaa, parvessa kelluvat linnut nostivat kaulojaan ja heräilivät, tuuli venytteli pieniä aaltoja meren pintaan. Alkoi aamu.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Vauvapurjehdusta

Purjehdus vauvan kanssa Saimaan kesässä on mutkatonta. 

Koska vauva kuitenkin sekoittaa perheen kellon, valoisat yöt voi käyttää vauvan valvottaessa luonnosta nauttimiseen. 


Vene ankkuriin suojaisaan poukamaan ja riippumatto ja hyvät viltit kannelle. Sekä vauva että vanhemmat voivat paremmin, kun voi yöllä vaihtaa maisemaa punkasta riippumattoon. Sitten voimia keräämään ja tassuhoitoa kokeilemaan.


Kaikki kantolaitteet ovat vauvapurjehduksella hyödyllisiä. Kantoliina, kantoreppu ja mitä muita näitä nyt onkaan. Kaksi vapaata kättä on tarpeen, kaikissa toimissa purjeveneessä. Vaunujen kantokopan ripustimme niin, että pääpuoli keinui sentin pari mukavasti ilmassa ja jalkopää oli tukevasti kannella. Siinä vauva viihtyi.


Pumpputermoksen nimeen vannon myös vauvapurjehduksella. Saatavilla on aina kuumaa tai lämmintä vettä, miten haluaa, kaikenlaisiin pesu- ja puhdistustilanteisiin, sosepurkkien lämmittämiseen ja vellien tekoon. 


Satamassa kun vauvan kanssa menee kyselemään saunasta, niin jos muuten saunavuorot ovat jo täynnä, useimmiten vauvalle perheineen järjestyy pesuvuoro. Eräs ystävällinen vanhempi pariskunta tuli hymyillen minulle täydessä Saimaan saarisatamassa kertomaan, että he ovat saunoneet eilenkin, ja antoivat vuoronsa meille. 

Ja voihan sitä vaikka kylpeä ämpärissä, vauvan ollessa kyseessä. 

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Sateen sattuessa

Kerran oli tiivis tunnelma. Olimme Skotlannin länsipuolen saaristossa, sää oli tyypillistä sikäläistä heinäkuuta, sataa sataa sataa ja, aurinko taisi vilahtaa, sataa taas. Meitä oli viisi pulleassa ja tilavassa 30-jalkaisessa veneessä, minä jälleen ainoana naisena. Tuleva puolisoni kipparoi, hänen veljensä oli mukana lähes täysi-ikäisen poikansa kanssa, viidentenä oli hyvin joukkoon sopeutuva mies. Pian ei enää aurinko käväissyt minuuttiakaan taivaalla, satoi kaatamalla toista vuorokautta. Olimme ankkurissa tarunhohtoisen saaren poukamassa, villiponit seisoivat rinteen nummella sadehieronnassa, saaren huippu nousi jonnekin sadepilveen.



Veneessä vaatteet olivat märkiä, ilma veneen sisällä oli kosteampaa kuin höyrysaunassa. Piti mennä kannelle sateeseen kuivattelemaan välillä. Lopuksi ahtauduimme kaikki viisi isoa ihmistä pieneen kumiveneeseen ja meloimme maihin, tauottomassa kaatosateessa. 



Löysimme talon, jossa oli kahvio silloin kun vieraita näkyisi, sinne hyppäsi jostakin takahuoneesta mies, joka ensitöikseen pahoitteli säätä, mutta muuten saaressa olisi kiinnostavaa tutkittavaa. Istuimme kahvia juomassa ikuisuuden, kuiva sisäilma tuntui epätodellisen mukavalta. Sen jälkeen lähdimme kuka minnekin, omille teilleen saareen, ihan vaan että pääsimme hetkeksi kauemmaksi toisistamme. 


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kuka siellä?

Minä, kahden pojan äiti, kuulun ehkä keski-ikäisiin tai omasta mielestäni en vielä pitkään aikaan. Minut on viety vesille puolivuotiaasta lähtien, näin on kerrottu. Taustani on saaristolaiskesät lapsena Saimaalla aina vesillä millä vain kelluvalla. Oli veneitäkin. Tärkeimmät niistä, retkeilyyn ja matkustukseen sopivat, nimettiin minun mukaan, mistä olen ylpeä, sillä meitä lapsia oli kolme.

Teininä piti päästä vesille ja merelle. Nuorena purjehtimaan merille. Mieheksi sain mukavan pallonkiertäjän. Ja nyt tähän kirjoitan matkapurjehduksesta, eri veneillä, joilla olen ollut, siis sellaisesta mukavasta siirtymisestä laiturista vesille, ja sitten jonnekin laituriin, ilman kilpailua tai suorituspaineita, rajana oma kestävyys ja mukavuudenhalu, seikkailuinto ja sääolot, ja miehistön turvallisuus huomioiden. Haasteita tulee, myrskyjä menee, purjehdus jatkuu. Tervetuloa lukemaan ja jakamaan kokemuksia.

Mukautuminen miehistöön

”If you have to have a crew, may I strongly advise a female. Women are every bit as good sailors as men, and they don’t take up as much room psychologically. I’m serious. Women are much more adaptable to the close quarters on a boat than men are.”
(Zane B. Mann: Fair Winds and Far Places. Dillon Press, Minnesota 1978; s. 184.)

Tämä yleistys pitää paikkansa. Naisilla lienee taito mukautua paitsi miehistöön myös veneen pieniin tiloihin. 

Purjehduksillamme on kuitenkin ollut apuna näitä mukautumistaitoja omaavia miehiä, jotka osaavat väistyä tieltä henkisesti ja fyysisesti kadoten pistopunkkaan tai kannelle. Taito on tarpeen, kun purjehdimme viidettä vuorokautta kelissä, jossa ruoanlaittoa ei voi juuri harrastaa. 

Voi myös olla, että naisten on miehiä helpompi ottaa käskyjä vastaan ja hyväksyä, että laivaa kohden on vain yksi kapteeni.


Minulta kysyttiin kerran lähtiessäni 10 vuorokauden purjehdukselle nuorisomiehistöllä, haluanko peruuttaa osallistumiseni, kun tähän ei nyt tullutkaan muita tyttöjä. Kysymys tehtiin minulle, kun olin jo lauttasatamassa passi kädessä, purjehduskengät jalassa ja merimiessäkki olalla menossa Itämeren yli etsimään määrättyä purjelaivaa. Peruuttaminen ei tullut mieleeni, pienestä pitäen olin tottunut jakamaan kaiken veljeni kanssa, enkä oikein ymmärtänyt edes kysymyksen ydintä. Ja koska käyttäydyin miehistönjäsenenä muiden joukossa, ei ongelmia tullut. Sen sijaan sain muita paremman punkan, raskaissa töissä sain apureita, ja perämiehen mukaan moni työ joutui reippaammin kuin muilla miehistöillä – mutta minusta se johtui siitä, että me olimme kaikki loistotyyppejä. 



Toki tuli hankalia hetkiä, mutta se johtui esimerkiksi siitä, että kone hajosi ja olimme aikataulusta jäljessä, tai että joku olisi halunnut enemmän pihviä lautaselleen kuin toinen. Jälleen keulakansi oli tila, jonne aika ajoin joku vetäytyi hengittämään raitista meri-ilmaa tai soittelemaan kitaraa itsekseen.